Blogi-sarja: Piispoja koskeva historiankirjoitus – klassisesta työelämäkerrasta perheen tarkasteluun (Mari Välimäki)

Suomalaisessa varhaismodernia aikaa koskevassa henkilöhistoriankirjoituksessa hallitsijoista on kirjoitettu harvoin. Merkittäviä henkilöitä Suomen historialle on sen sijaan haettu muun muassa kirkon piiristä. Turun hiippakunnan piispat ovat olleet erityisesti kirkkohistorioitsijoiden kiinnostuksen kohteena.

Olemassa olevat piispoja käsittelevät henkilöhistorialliset tutkimukset lukeutuvat tanskalaista historioitsijaa Birgitte Possingia mukaillen klassisiin historiallisiin biografioihin. Niissä keskitytään piispan elämäntyöhön, ja yksityiseksi luonnehditut elämän osa-alueet kuten puoliso ja perhe on jätetty vähälle huomiolle. Näitä teemoja on pidetty piispojen henkilöhistorioissa irrelevantteina aiheina. Toisaalta voidaan puhua myös historioitsija Eva Österbergin luokittelua noudattaen työelämäkerroista, joissa keskitytään kohdehenkilön elämäntyöhön ja uraan.

Piispojen henkilöhistorioissa korostuvat opinnot, työtehtävät ennen piispaksi vihkimistä sekä piispana toimimisen eri aspektit kuten julkaisut, opilliset kysymykset ja hallinnollinen johtaminen. Suhde puolisoon ja lapsiin käsitellään maininnan tasolla ja usein teoksen loppupuolella. Piispan puolison asemaa ja merkitystä piispan tehtävän hoitamisen kannalta ei yleensä tarkastella.


Eskil Petraeuksen perhe

Tutkin varhaismodernin ajan piispoja koskevia henkilöhistorioita Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa (2021–2023, Tampereen yliopisto). Tutkin myös, minkälaista uutta tietoa voimme löytää piipoista ja heidän perheistään kääntämällä näkökulman piispan työstä ja opillisista kysymyksistä kohti aiemmassa tutkimuksessa ohitettuja teemoja. Esimerkkinä tutkimuksessani toimii piispa Eskil Petraeuksen perhe.

Eskil Petraeus toimi Turun piispana vuosina 1652–1657. Tätä ennen hän toimi muun muassa Turun kirkkoherrana ja tuomiorovastina sekä teologian professorina Turun kuninkaallisessa akatemiassa. Petraeus johti myös vuonna 1638 nimitettyä raamatunkäännöskomiteaa, jonka tehtävänä oli saada aikaan painettu suomenkielinen Raamattu. Petraeus sai työstään palkkioksi muun muassa nautintaoikeuden Häppilän verotilaan, joka sijaitsi Hirvensalossa Turun edustalla.

Eskil Petraeus avioitui ensimmäisen kerran 1620-luvun lopulla, eikä ensimmäisen vaimon nimeä tiedetä. Tiedämme kuitenkin, että Eskilin vaimon vanhemmat olivat holsteinilainen Anders Pomerenning ja Margareta Sibeth von Baxter.

Eskil Petraeuksen ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, joka nimettiin äidinisän mukaan Andersiksi. Anders Petraeus työskenteli yliopisto-opintojen jälkeen muun muassa Turun kuninkaallisen akatemian sihteerinä sekä ensin fysiikan ja myöhemmin teologian professorina. Sihteerinä toimiessaan Anders avioitui 1658 Elisabeth Mårtensdotter Stodiuksen kanssa. Elisabetin isä oli Turun akatemiassa teologian professorina ja Eskil Petraeuksen alaisena raamatunkäännöstoimikunnassa toiminut Martin Stodius, joka erosi professorin tehtävästään 1660 opillisten riitojen seurauksena. Eronsa jälkeen Stodius toimi Naantalin kirkkoherrana.

Kolme vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen Eskil Petraeus avioitui 1633 Anna Henricksdotter Kockin kanssa. Heidän avioliitostaan syntyi useita lapsia. Tässä seuraan kuitenkin vain heidän vanhimman tyttärensä Katarina Eskilsdotter Petraeuksen vaiheita. Katariina avioitui 1654 Tarton yliopistossa historian ja politiikan professorina toimineen Olaus Wexioniuksen kanssa. Perhe pakeni sotaa Tartosta Turkuun kaksi vuotta häiden jälkeen 1656 ja kaksi vuotta myöhemmin Wexioniuksesta tuli Turun kuninkaallisen akatemian lainopin professori.

Eskil Petraeuksen esikoisen Andersin ja vanhimman tyttären Katariinan elämänpolut osoittavat, millainen merkitys naisilla oli professoriperheissä ja akateemisessa sukuyhteisössä. Samana vuonna, kun Katarina ja Olaus Wexionius palasivat Turkuun, kaupunki paloi kesällä pahasti. Tulipalossa tuhoutui akatemiarakennusten lisäksi piispan talo ja Petraeuksen perhe muutti asumaan Häppilän tilalle Hirvensaloon. Sieltä piispa Petraeus kävi Turussa veneellä hoitamassa tehtäviään. Ilmeisesti myös Wexioniukset asettuivat asumaan Häppilän tilalle, sillä Olaus Wexionius sairastui pian Turkuun muuton jälkeen ja oli pitkään vuoteenomana. Hänen omaisuutensa oli tuhoutunut venäläisten hyökättyä Tarttoon, eikä hänellä ollut tuloja mistään toimesta.

Olaus Wexioniuksen veli oli vuoteen 1655 Turun akatemian lainopin professorina toiminut Mikael Wexionius, josta tuli 1657 Turun hovioikeuden asessori. Jostakin syystä Katariina Petraeus ja Olaus Wexionius asettuivat Katariinan vanhempien luokse, vaikka kaupungissa asui myös Olauksen perhettä. Ehkä Petraeusten perheen tilalla oli paremmin tilaa tyttären perheelle. Toinen mahdollinen syy Katarinan perheen asettumiselle Häppilään oli se, että Katariinan ja Olauksen ainoa lapsi syntyi samana vuonna kuin perhe lähti sotaa pakoon. Ehkä Katariina halusi olla äitiään lähellä raskauden ja synnytyksen aikana tai jo syntyneen pienen lapsen kanssa. Joka tapauksessa Wexioniukset vaikuttavat asettuneen asumaan piispan tilalle Hirvensaloon.

Kuningatar Kristina myönsi muun muassa Häpppilän tilan nautintaoikeuden Eskil Petraukselle, hänen puolisolleen ja heidän lapsilleen palkkiona raamatunkäännöstyöstä.

 

Kuningatar Kristina oli tilan lahjoittaessaan antanut Eskil Petraeukselle, hänen puolisolleen ja heidän lapsilleen oikeuden nauttia tilaa niin kauan kuin elivät. Eskil Petraeus kuoli 1657, minkä jälkeen tila siirtyi hänen leskensä Anna Kockin ja heidän lastensa haltuun. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilan hallinta siirtyi pääasiassa Katarinan perheelle. Katarina kuoli 1665, jonka jälkeen Petraeuksen perheen jäsenet laativat kukin asiakirjan, jossa luopuivat oikeuksistaan Häppilän tilaan Katarinan puolison Olaus Wexioniuksen ja pariskunnan lapsen Olauksen hyväksi. Näin tila, jonka kuningatar Kristina lahjoitti piispalle ja hänen perheelleen raamatunkäännöstyöstä, siirtyi perheen vanhimman tyttären kautta vävylle ja tyttärenpojalle. Raamatunkäännöstyöstä palkaksi saatu tila pysyi akateemisen perheen hallussa ja muodosti näin osan professorin perheen tuloja.

Anna Henriksdotter Kock luopui omasta ja tyttärensä Marian puolesta nautintaoikeudesta Häppilän tilaan vävynsä Olaus Wexioniuksen ja lapsenlapsensa hyväksi.


Suostumuksensa tilan nautintaoikeuksien siirrosta antoi myös 1660-luvulla fysiikan professorina toiminut Eskilin esikoinen Anders Petraeus. Anders oli avioliittonsa kautta läheisesti tekemisissä appivanhempiensa Stodiusten kanssa. Andersin perhe vietti 1600-luvun jälkipuoliskolla paljon aikaa Naantalin kirkkoherran tilalla, joka oli Martin Stodiuksen hallinnassa kirkkoherrana toimimisen myötä aina vuoteen 1676 asti. Jo ennen Stodiuksen kuolemaa Anders Petraeus otti appensa kirkkoherran tehtävät hoitoonsa 1674 ja kun Martin Stodius kuoli, siirtyi Naantalin ja Raision seurakunnat Petraeuksen palkkapitäjiksi. Anders Petraeus siis peri puolisonsa Elisabet Stodiuksen kautta kirkkoherran tilan.

Akateemisissa perheissä miesten työstä saadut palkkiot eivät koskeneet vain miehiä. Piispa Eskil Petraeuksen raamatunkäännöstyöstä saaman tilan nautintaoikeus osoitettiin myös hänen puolisolleen ja parin lapsille, mitä kautta se päätyi perheen vävylle. Samoin Martin Stodiuksen palkkatilaksi saama Naantalin ja Raision seurakunnan kirkkoherran tila siirtyi hänen tyttärensä kautta vävy Anders Petraeukselle. Vaikka julkaisutyö ja professorin tai piispan tehtävät olivat mahdollisia vain miehille, koskivat työstä saadut palkat ja palkkiot myös vaimoja ja lapsia. Naisilla oli keskeinen asema ylemmässä papistossa palkkatilojen omistus- ja perintösuhteissa.


Henkilöhistoriallisen tutkimuksen uudistaminen

Jo 1996 historioitsija Eeva Österberg ennusti, että naistutkimus tulee uudistamaan henkilöhistoriallista tutkimusta. Österbergin mukaan naistutkimus otti aiempaa tutkimusta herkemmin esiin yksityisen elämän puolen sekä pohti yksityisen ja julkisen suhdetta. Maarit Leskelä-Kärki esitti puolestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin (2013), että samankaltainen trendi voisi olla koittamassa kriittisen miestutkimuksen myötä myös miehiä koskevassa elämäkertakirjallisuudessa.

Toistaiseksi sukupuolentutkimuksen parissa käytettyjä tutkimuksellisia näkökulmia ei ole sovellettu varhaismodernin ajan piispoja koskevassa henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa. Aiemmassa tutkimuksessa yksityisyyden piiriin katsottujen aiheiden mukaan tuonti on oman tutkimukseni tavoitteena. Jo lyhyt tarkastelu Petraeuksen perheestä on osoittanut, että tutkimuksen laajentaminen piispasta itsestään ja hänen työstään piispan puolisoon ja laajemmin perheeseen paljastaa suvun sisäisiä kytköksiä, joissa professorien puolisoilla oli merkittävä asema akateemisten perheiden toimeentulon järjestelyssä.



FT Mari Välimäki toimii post doc -tutkijana Tampereen yliopistossa käynnissä olevassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Lisäksi hän johtaa Tampereen yliopistossa käynnissä olevaa Professorin perhekunta -hanketta (2022–2024). Välimäki väitteli keväällä 2021 Turun yliopiston Suomen historian oppiaineesta tutkimuksella, joka käsitteli esiaviollisia suhteita ruotsalaisissa yliopistokaupungeissa 1600-luvun lopulla.


Arkistolähteet

Kansallisarkisto

Biographica

Eskil Petraeus
Olaus Wexionius


Kirjallisuutta

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, verkkojulkaisu 2005. Viitatut henkilöt: Anders Petraeus, Eskil Petraeus, Martin Stodius & Olof Wexionius.

Maarit Leskelä-Kärki, ”Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä”, Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.), Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä, Kulttuurihistoria 10, Kulttuurihistoria Turun yliopisto 2013, 2. painos, 25–48.

Maarit Leskelä-Kärki, Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista, Avain 2017.

Väinö Perälä, Eskil Petraeus. Kirkkohistoriallinen tutkielma, Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1928.

Birgitte Possing, ”Historical biography”, The International Encyclopedia of Social and Behavioral Sciences. Elsevier 2001, 1213–1217.

Eva Österberg, ”Individen i historien. En (o)möjlighet mellan Sartre och Foucault”, Anders Björnsson, Lars Hjalmarson, Pär Frank & Annika Törnquist (toim.), Det roliga börjar hela tiden, Clio 1996, 321–332.

Blogisarja: Äidittömät, isättömät, sukuun naidut: Tunteissa tehty 1800-luvun perhe (Reetta Eiranen)

Keskisäätyisen ydinperheihanteen nousu on 1800-lukuun keskeisesti liitetty piirre. Perhekäsitykset ja -muodostelmat olivat kuitenkin aikalaisten kokemuspiirissä paljon moninaisemmat ja laajemmat.

Konkreettisesti ja traagisesti perheiden rakenteeseen vaikutti kuolleisuus. Aatelittomissa säätyläisperheissä toinen vanhemmista menehtyi yli 40 prosentissa nuorimman lapsen ollessa alle 15-vuotias. Lapsista noin 30 prosenttia kuoli ennen 15 vuoden ikää. Jäljelle jääneiden perheenjäsenten täytyi muovata perhesuhteet uuden tilanteen mukaan. Näin sosiaalisen perheen merkitys korostui. Se tehtiin tunnesuhteissa.

Tengströmin perhepiirin laaja kirjeenvaihto 1830–1870-luvuilta avaa kurkistusaukon emotionaalisten perhesuhteiden rakentamiseen muuttuvissa tilanteissa. Monet miehistä ovat tuttuja nimiä suomalaisuusaatteen historiasta, mutta lähisuhteiden tarkastelu paljastaa naisten tärkeän roolin sosiaalisissa ja aatteellisissa verkostoissa. Perheen isä, professori Johan Jakob Tengström on tunnettu etenkin J. V. Snellmanin mentorina, mutta perhe- ja sukupiirin kokoava voima vuosikymmenten läpi oli hänen toinen vaimonsa Johanna Carolina Tengström. (Sukupuu.)

Carolina Tengström oli kahdesti naimisissa ja sai yhden biologisen lapsen. Pitkän elämänsä aikana hänestä tuli kuitenkin suuren lapsikatraan äiti – kahdessa sukupolvessa. Carolina, joka oli myös omaa sukuaan Tengström, solmi ensimmäisen avioliittonsa vuonna 1825 professori Fredrik Bergbomin kanssa. 1830-luvun alussa lyhyen ajan sisään hän menetti ensin miehensä ja sitten vajaa viisivuotiaan Karin-tyttärensä. Muutaman vuoden kuluttua Carolina Tengström avioitui niin ikään leskeksi jääneen serkkunsa J. J. Tengströmin kanssa. J. J. Tengströmillä oli neljä 4–12-vuotiasta lasta ja näille Carolina Tengström ryhtyi äidiksi.

Ihanteena oli äiti- tai isäpuolen mahdollisimman suuri samuus biologisen vanhemman kanssa. Hänen tuli pitää puolison lapsia ominaan. Eroa kurottiin umpeen emotionaalisella panoksella. Tengströmien tapauksessa Carolina oli miltei lähin mahdollinen vastine biologiselle vanhemmalle: hän oli peräti molempien vanhempien serkku.

1840-luvun alussa Tengströmin perheen pariin tuli esikoispoika Robertin paras ystävä Herman Kellgren, joka oli pian salakihloissa vanhimman tyttären Sofin kanssa. Kun nuoret miehet matkustivat opintomatkalle Eurooppaan, Carolina Tengströmin kirjeissä molemmat olivat ”hänen poikiaan” – ”båda mina gossar der borta i verlden” (Herman Kellgrenille 12.7.1847). Kellgrenin lapsuudenperhe asui Kuopiossa. Nuorukaisen opiskellessa Helsingissä hän sai Tengströmeistä emotionaalisesti toisen perheen ja kodin. Carolina Tengströmin silmissä ”uusi poika” lienee ollut luonteva jatke hänen omaksi ottamalleen katraalle.

Tulevien appivanhempien ja vävyn kirjeenvaihdossa käy ilmi perhesanaston emotiivinen käyttö ja siihen liittyvä rajankäynti. Tässäkin oli mallina lapsen ja vanhemman välinen suhde ja sen läheisyys. Perhesanaston ulottaminen avioliiton kautta tuleviin sukulaisiin rakensi suhteita ja niiden tunnesisältöä. Sisarussanasto voitiin ulottaa myös läheisiin ystäviin.

Tengströmin piirissä appivanhempien kutsumiseen isäksi ja äidiksi liittyi kihlausaikana sukupuolittunutta rajankäyntiä. Tulevat vävyt viittasivat Carolina Tengströmiin helpommin ”Äitinä” (Mamma), kun taas J. J. Tengström oli ”Setä” (Farbror), kuten vanhempaa, kunnioitettua ystävää usein kutsuttiin. Mamma-nimityksenkin kohdalla oli kokeilua ja hakemista: Herman Kellgren kirjoitti sen aluksi lainausmerkkeihin. Hän perusteli nimityksen ”anastamista” käyttöönsä kiintymyksellään. Carolina Tengström osoitti vastavuoroisen hyväksyntänsä allekirjoittamalla oman kirjeensä ”Mammana”. J. J. Tengströmille Kellgren kertoi pitäneensä tätä jo pitkään toisena isänään ja kirjoittavansa tälle pojan sydämestä. Hän korosti ystävyyttään Robert Tengströmiin veljeytenä, mikä ajatuksellisesti asetti hänet pojan asemaan perheessä. Avioitumisen jälkeen Mamma- ja Pappa-nimitykset vakiintuivat kaikkien käytössä.

Kun Robert Tengström kuoli vain 24-vuotiaana, Kellgren tuli voimakkaasti hänen ”tilalleen” etenkin J. J. Tengströmin kirjeissä. Mielenkiintoista kyllä pääasiallisena perusteena kirjeenvaihdossa ei näyttäydy tyttären kautta näköpiirissä ollut asema vävynä vaan samuus ja tiivis ystävyys – veljeys – edesmenneen pojan kanssa. ”Pidä minua tästä lähtien Isänäsi. Ja tee päätöksiä kuin Sinä olisit minun Poikani”, J. J. Tengström kirjoitti (7.12.1847). Jollakin lailla isä tuntui pitävän sitä kohtalona ja johdatuksena, että Robert oli tuonut ystävänsä perheen pariin, ikään kuin seuraajakseen. Kellgren vastasi: Jos pojan voi värvätä niin Setä on minussa värvännyt sellaisen.” (27.12.1847).

Nimitysten tunnevoima näkyy myös perheen seuraavalle sukupolvelle annetuissa ristimänimissä. Tengströmin sisarusten lapsilla oli runsaasti kummeja ja heistä monet olivat sukua. Tiivis yhteys näkyi nimivalinnoissa, joista monet olivat äidinpuolen suvusta. Nimivalinnat vahvistivat sukusiteitä ja -tunnetta.

 

Keskirivi vasemmalta J.L. Runeberg , Fredrika Runeberg, leskiprofessorska Carolina Tengström, leskiprofessorska Natalia Castrén f. Tengström, tohtorinna Sofie Nordström f. Ottelin och Robert Castrén. Takana seisovat: leskiprofessorska Sofi Kellgren f. Tengström och Johan Wilhelm Runeberg. Rappusilla istuvat Hanna Tikkanen, Fredrik Runeberg och J.J. Tikkanen.  (Kuva A. Ottelin, 1863)

Helene Tengström avioitui sanomalehtimies Paavo Tikkasen kanssa, ja heidän esikoisensa nimettiin Carolina Tengströmin sisaren Fredrika Runebergin puolison Johan Ludvig Runebergin kaimaksi. Runebergit olivat myös lapsen kummeja. Kaksi seuraavaa poikaa olivat toiselta etunimeltään äitinsä sisarten aviomiesten kaimoja. Tämän jälkeen lapset saivat nimet äidinpuolen isovanhempien mukaan: Johanna Tikkanen syntyi 1856 ja Johan Jakob Tikkanen 1857. Nimilinjat jatkuivat seuraavassa sukupolvessa. Johannan esikoinen sai saman nimen kuin hänen isoäitinsä pienenä kuollut tytär Karin.

Carolina Tengström otti äidin roolin myös lastenlastensa kohdalla, sillä tytär Helene Tikkanen kuoli joulukuussa 1857 pian nuorimman lapsensa syntymän jälkeen. Paavo Tikkanen jäi yksin vajaa kolmevuotiaan Hermanin, vuoden vanhan Johannan ja pariviikkoisen Johan Jakobin kanssa. Lapset asuivat isänsä kanssa, mutta tädit ja etenkin isoäiti ottivat tärkeän roolin heidän elämässään. Lapset viettivät esimerkiksi kesiä näiden kanssa. Tällöin vävyn ja anopin tiuhassa kirjeenvaihdossa ilmaistiin kiintymystä ja kaipausta perheenjäseniä kohtaan. Carolina Tengström kutsui itseään kaikkien Mammaksi, mikä kattoi myös Paavo Tikkasen.

Paavo Tikkanen ilmaisi vuolasta kiitollisuuttaan anoppia ja kälyjä kohtaan, myös lapsilleen kirjoittaessaan. Hän sanoi suoraan, että nämä olivat ottaneet äidin paikan lasten elämässä:

  ”Te yksinään voitte osoittaa kiitollisuuttanne niille kunnioittaville ja armaille jotka  ovat Teille olleet paraimman äitin sijassa. Muistakaate että Teidän pitää koetella käyttää itseänne kaikessa niin että Mormorilla olisi vanhoilla päivillänsä paljasta iloa Teistä ja ne hyvät Mosterit saisivat olla tyytyväisiä Teistä!”
(Paavo Tikkanen Johanna ja J. J. Tikkaselle 16.6.1870.)

Suomenkielisellä kirjeenvaihdolla lastensa kanssa Paavo Tikkanen pyrki varmistamaan, että näiden kielitaito säilyisi ja kehittyisi, vaikka he viettivät paljon aikaa ruotsinkielisten sukulaisten kanssa. Paavo Tikkasen vuodatuksen voisi ajatella olleen epäsuorasti tarkoitettu myös Tengströmin naisille, mutta se on kirjoitettu suomeksi. Sofi Kellgren ja Natalia Castrén olivat kuitenkin opiskelleet suomea. Heillä oli 1840-luvun lopulla oma opintopiiri, johon heidän veljensä oli hankkinut opettajaksi August Ahlqvistin, ja ainakin Natalia Castrén jatkoi opintojaan vielä 1850-luvun lopulla.

Johanna ja J. J. Tikkanen muuttivat isoäidin ja tätien luokse 1870-luvun alussa, kun Paavo Tikkanen sairastui vakavasti. Mariankatu 9:ssä asuivat Carolina Tengström, Sofi Kellgren, Natalia Castrén, tämän poika Robert sekä Johanna ja J. J. Tikkanen. ”Isoäidin rakkaus riitti kaikille”, Johanna kirjoitti myöhemmin sukumuistiinpanoissaan.

Carolina Tengström otti vävyt perheeseen seuraavassakin sukupolvessa. Johanna Tikkanen kihlautui serkkunsa Robert Castrénin ystävän M. G. Schybergsonin kanssa 1870-luvun loppupuolella. Keväällä 1878 Carolina Tengström oli vastaanottanut nuorukaiselta onnittelukirjeen syntymäpäivänsä johdosta.

”Hyvin rakasta ja hyvin hauskaa oli saada vastaanottaa kirje sinulta, rakas Gottfridini, tuntui kuin se olisi ollut pojalta joka haluaa minulle hyvää, – niin otin sen, ja poikana toivon saavani sinua jatkossa ja aina pitää.”
(Carolina Tengström M. G. Schybergsonille 10.5.1878.)

Carolina Tengström otti omikseen perhepiirin äidittömät ja isättömät sekä sukuun naidut. Biologiset linjat eivät olleet ratkaisevia, vaan merkityksellistä oli perheen sosiaalinen ja emotionaalinen tekeminen ja kokeminen.

 

Reetta Eiranen

FT, postdoc-tutkija, Kokemuksen historian huippuyksikkö (HEX), Tampereen yliopisto, kotisivu https://www.tuni.fi/fi/reetta-eiranen

Twitter: @reetta_e

Teksti perustuu artikkeliini ”Saumattomat tunnesiteet 1800-luvun sivistyneistöperheessä” (teoksessa Perheen jäljillä, toim. Ilmakunnas & Lahtinen, Vastapaino 2021) sekä väitöskirjaani Lähisuhteet ja nationalismi. Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä (Tampereen yliopisto 2019). Lainaukset ovat Paavo Tikkasen kirjettä lukuun ottamatta alun perin ruotsinkielisiä. Suomennokset RE.

Blogisarja: Perheyritys historiallisena ilmiönä (Jarkko Keskinen)

Perhe on ollut yrittäjyyden perusyksikkö aina keskiajalta lähtien. Perheyritykset ovat hallinneet Suomen elinkeinoelämää vuosisatojen ajan, sillä henkilökohtaisiin privilegioihin perustuneet kauppahuoneet, useimmat 1800–1900-luvun teollisuusyritykset ja sitä kautta myös monet nykyiset suuryhtiöt ovat rakentuneet perheen ja perhekeskeisen omistajuuden ympärille. Perheyrityksillä on ollut merkittävä painoarvo myös kansantaloudellisesti. Niiden osuus yrityssektorin arvonlisäyksestä on tänä päivänä lähes kolmannes ja työllisyydestä tätäkin suurempi.

Tästä huolimatta perheyritykset on historiantutkimuksen parissa usein otettu annettuna ilmiönä ilman, että tutkijat olisivat kiinnittäneet huomiota siihen, mistä perheyrittäjyydessä varsinaisesti on kyse. Perheyrityksistä ei olekaan olemassa vain yhtä oikeaksi hyväksyttyä määritelmää, vaan perhe, omistajuus ja yrityksen johtaminen on mahdollista kietoa toisiinsa monella eri tavalla. Ongelmana on usein ollut myös se, että perheyritykset eivät välttämättä edes miellä itseään perheyrityksiksi, vaan identifioituvat joko tiettyyn toimialaan tai ennen 1800-luvun loppua esimerkiksi kaupunkien porvarissäädyn jäsenyyteen. Perheyritys määritelläänkin usein joukkona ehtoja, joiden on täyttyvä ennen kuin kyse on perheyrityksestä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti vuonna 2004 erillisen perheyritystyöryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä ehdotus perheyrityksen määritelmäksi. Tehtävän vaikeutta kuvastaa se, että seuraavana vuonna julkaisemassaan raportissa työryhmä päätyi määrittelemään ainoastaan yhtiömuotoisia perheyrityksiä. Yrityksiä, joissa äänivaltaenemmistö oli joko yhtiön perustaneilla henkilöillä, heidän puolisoillaan, vanhemmillaan, lapsillaan tai näiden rintaperillisillä. Lisäksi vähintään yhden edellä mainituista henkilöistä tuli olla mukana yrityksen toiminnassa. Yhtiöt olivat perheyrityksiä, jos suvulla tai perheellä oli 25 prosentin osuus yhtiön äänivallasta. Näin ollen kaikki muu luonnollisten henkilöiden harjoittama elinkeino- tai liiketoiminta jäi tämän viralliseksi muodostuneen määritelmän ulkopuolelle.

Määrittelemisen lisäksi tutkimuksen haasteena on usein menneisyyden perheyrityksiä koskevan tiedon vähäisyys ja hajanaisuus. Tilastollisesti perheyrityksistä ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole saatavilla niiden pohjalta muodostettuja aineistoja. Myöskään arkistolainsäädäntö ei velvoita yrityksiä tai yksityishenkilöitä arkistoimaan aineistojansa tutkimusta varten. Valtion, kuntien tai seurakuntien kaltaisten julkisoikeudellisten toimijoiden arkistointivelvoite on kirjattu lakiin. Yritystoiminta on sen sijaan yksityisoikeudellista, eikä yrityksillä näin ole kuin lyhytaikainen vero- ja kirjanpitolainsäädäntöön liittyvä arkistointivelvoite. Osa suomalaisyrityksistä on kuitenkin halunnut tallentaa myös operatiivisesta käytöstä poistettuja asiakirjojaan historiallisiksi arkistokokoelmiksi. Perheyritysten lukumäärään verrattuna arkistoja on kuitenkin säilynyt varsin vähän ja hajanaisesti.

Perheyrityksillä oli merkittävä rooli Suomen teollistajina ja samalla myös suomalaiskaupunkien kaupunkikuvan muovaajina. Kuvassa 1890-luvun Porin Aittaluoto, jossa sijaitsivat muun muassa Rosenlewin omistama Porin konepaja sen laivavarvi sekä taustalla näkyvä Seikun saha. Valokuvaajana John Englund. Satakunnan Museon kuvakokoelma.


Miten perheyritystä sitten tulisi lähestyä historiantutkimuksen parissa. Suomalainen perheyritys. Kasvollisen omistajuuden historia lähestyy perheyritystä historiallisena, omaan kulloiseenkin aikaansa sidottuna ilmiönä. Samalla se pyrkii hahmottamaan sitä, mikä perheyritykset ovat olleet eri aikoina, miten eri aikakausien erityispiirteet ovat muovanneet yrityksiä ja miten ne on mahdollista nivoa yhteen Suomen yhteiskunnan ja sen talouselämän kehityksen kanssa. Perheiden lisäksi teoksen keskiössä ovat myös jatkuvuuden ja kasvun aiheuttamat haasteet yrityksille ja yrittämiselle eri aikoina.

Perheyritys on kuitenkin ajallisesti vaikeasti tavoitettavissa. Perheyrityksen peruspilarit, perhe tai suku, ovat ajassa muuttuvia kokonaisuuksia. Vastaavasti omistajuuden ja yrittämisen ehdot ja mahdollisuudet ovat sekä juridisesti että kulttuurisesti muuttuneet historian kuluessa.

Suomalainen liiketoimintaympäristö on muuttunut 1800-luvulta lähtien useasti, mikä on edellyttänyt kykyä sopeutua ajoittain jyrkkiinkin murroksiin. Näin tarkastelun kohteeksi on muodostunut kolme ajallista kokonaisuutta:


 1)    Vuodet 1860–1920, joka oli Suomen elinkeinoelämälle suurten muutosten aikaa. Vanhojen sääty-yhteiskunnan rakenteiden purkautuminen ja elinkeinoelämän vapautuminen merkitsivät perheyrityksille uuden aikakauden alkua. Aikakautta luonnehtivat perheyritysten yritysrakenteen muutos, voimakas määrällinen kasvu sekä kaupallisen ja teknisen koulutuksen uudelleenorganisointi vastaamaan modernin talouselämän ja teollisuuden vaatimuksia. Yhä useampi perheyritys muuttui vuosisadan vaihteessa osakeyhtiöksi. Yrityksen ja perheen omaisuuden erottaminen toisistaan teki yrityksen sukupolvenvaihdoksista entistä haasteellisempaa. Samalla vanhat avioliitto ja sukulaisuussuhteiden varaan rakennetut yhteistyöverkostot alkoivat vähitellen muuttua erilaisten taloudellisten ja poliittisten sidosryhmien muodostamiksi sosiaalisiksi verkostoiksi, jotka mahdollistivat sekä entistä suurempien resurssien hankkimisen että liiketoiminnan riskien jakamisen eri toimijoiden kesken.

 2)    Vuodet 1920–1950, jolle oli ominaista laaja yritysten välinen yhteistyö ja kartellisoituminen, sekä siirtyminen toisen maailmansodan aikaiseen sotatalouteen ja talouden voimakkaaseen julkiseen sääntelyyn. Maailmansotien välinen ajanjakso oli suurelta osin kasvun ja uudistumisen aikaa. Uudet modernit liiketoiminnan ideat ja tuotantosuunnat saivat perheyrittäjistä innokkaita kannattajia ja kokeilijoita. Perheyrittäjät hankkivat uutta tietoa ulkomailta ja solmivat tulevaisuuden kannalta tärkeitä kansainvälisiä verkostosuhteita. Perheyrityspohjalta syntyi runsaasti uutta liiketoimintaa aloille, joilla hyödynnettiin modernia teknologiaa. Erityisesti metsäteollisuuteen muodostui perheyrityspohjalta suuryrityksiä, joiden kehitystä luonnehti monialaistuminen ja nopea kasvu. Sotien aikaisista ja sen jälkeisistä poikkeusoloista kummunneen liiketoiminnan yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta jäi pysyviä jälkiä perheyrittämiseen. Osallistuminen tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen oman liiketoiminnan kautta laajensi perheyritysten identiteettiä ja vahvisti niiden asemaa suomalaisessa talouselämässä ja yhteiskunnassa.

3)     Vuosien 1950–2020 välistä aikaa kuvaavat puolestaan sekä kasvava idänkauppa että Suomen kiinnittyminen osaksi läntistä talousaluetta ja -järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä käynnistynyt talouden laaja-alainen muutos edellytti perheyrityksiltä uudistumista. Ne ovat olleet yhtä kasvuhakuisia ja valmiita kansainvälistymään kuin muutkin yritykset. Jatkuvuutta vaalivat perheyritykset pitivät kuitenkin muuta liike-elämää pidempään kiinni monialaisuudesta. Korkean omavaraisuusasteen ja yltiöpäisten riskien välttämisen ohella tämä suojasi lamakausina niitä ja niiden työntekijöitä. Osa yrityksistä kävi läpi muodonmuutoksen tehdastuotantoa tai kauppaa harjoittaneista yrityksistä omaisuuden hallintaan keskittyneiksi yhtiöiksi.

Kaiken kaikkiaan perheen ympärille rakentunut yrittäjyyden malli on historian saatossa osoittautunut varsin kestäväksi. Se on kyennyt mukautumaan yhteiskunnan, talousjärjestelmien ja lainsäädännön muutoksiin. Kooltaan valtaosa perheyrityksistä on aina ollut pieniä tai keskisuuria. Tästä huolimatta niillä on ollut ja on myös jatkossa merkittävä vaikutus suomalaisyhteiskuntaan. Perheyritykset ovat 2010-luvun aikana muodostaneet vajaan kolmanneksen maan yrityssektorin jalostusarvosta, neljänneksen liikevaihdosta ja nettoinvestoinneista runsaan viidenneksen. Lisäksi ne työllistävät lähes neljäkymmentä prosenttia yrityssektorin työntekijöistä.

Suomalaisilta perheyrityksiltä puuttui pitkään niitä yhdistävä identiteetti. Oli tietyllä tapaa jopa epäselvää mikä perheyritys ylipäänsä oli. Näkymättömyyttä korosti myös 1960- ja 1970-luvun ilmapiiri, jossa muutamille perheille kasautunutta taloudellista pääomaa ja vaikutusvaltaa ei katsottu hyvällä. Perheyrityksen identiteetti alkoikin kirkastua vasta 1990-luvulla yhteisen edunvalvonnan tarpeen kautta. Vuonna 1997 perustettiin Perheyritysten liitto, josta muodostui perheyrityksiä kokoava ja edustava foorumi, jonka nosti perheyrittäjät talouselämän katveesta entistä näkyvämmäksi ilmiöksi. Samalla myös perheyrittämisen kuva julkisuudessa muuttui hyväosaisten ryhmästä vastuullisiksi työllistäjiksi ja kasvollisiksi omistajiksi.


Dos. Jarkko Keskinen työskentelee yliopisto-opettajana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on eräs Suomalainen perheyritys -teoksen kirjoittajista.

Blogi-sarja: Vaimo, äiti ja kunnon kristitty – Pappien vaimot 1600-luvun esikuvallisina naisina (Miia Kuha)

Reformaation jälkeen protestanttisten pappien perheille lankesi uusi yhteiskunnallinen rooli kristillisen perhe-elämän esikuvina. Perheellä oli tärkeä ideologinen merkitys varhaismodernin ajan yhteiskunnassa. Perheessä vallitsevaa hierarkiaa ja järjestystä peilattiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten kirkkoon ja valtioon. Pappiloiden väki oli etenkin maaseutuyhteisöissä näkyvässä asemassa. Kirkkolaissakin paitsi papeilta, myös heidän puolisoiltaan ja lapsiltaan vaadittiin hyveellistä ja kunniallista käytöstä.

Hankkeessa Pappissäädyn naiset. Pappien vaimot ja lesket luterilaisissa paikallisyhteisöissä (1650–1710) tutkitaan, miten nämä odotukset vaikuttivat pappien puolisoiden elämään. 1600-luvun maaseutupitäjissä pappien vaimot elivät yhteisöjensä keskiössä, mutta historiantutkimuksessa he ovat jääneet marginaaliin. Papinrouvat eivät ole jättäneet jälkeensä lähteitä, joissa he kertoisivat omasta elämästään. Aikakaudelta säilyneiden, painettujen ruumis- eli hautajaissaarnojen kautta pääsee kuitenkin käsiksi niihin odotuksiin ja ihanteisiin, joita papinrouvien rooleihin vaimona, äitinä ja pappilan emäntänä liittyi.

Pappi piti ruumissaarnan osana hautausseremoniaa. Ruumissaarnan tarkoitus oli vainajan ja tämän omaisten kunnioittamisen lisäksi muistuttaa maanpäällisen elämän katoavaisuudesta ja tarjota ihmisille esimerkkejä kristillisestä elämästä. Saarnan päätti elämäkertaosa yleensä otsikolla Personalia. Elämäkerrassa esiteltiin vainajan elämänkulku syntymästä kuolemaan. Vainajan elämä esitettiin elämäkerrassa hyveellisenä ja ihanteellisena. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan elämäkerran piti kuitenkin olla totuudenmukainen eikä liialliseen ylistämiseen tullut sortua.

Osa ruumissaarnoista painettiin, jolloin ne päätyivät laajemman yleisön ulottuville. Ruumissaarnat olivat 1600-luvulla hengellistä kirjallisuutta, joita lukivat myös muut kuin vainajan omaiset ja sukulaiset. Ne sisälsivät yksityiskohtaisia kuvauksia tavallisten, joskin yleensä ylempisäätyisten ihmisten elämänkohtaloista, mikä oli aikakauden kirjallisuudessa vielä harvinaista.
1600-luvulta on säilynyt niin miehiä, naisia kuin lapsiakin käsitteleviä painettuja ruumissaarnoja. Naisten ruumissaarnojen personalioissa arkisen perhe-elämän ja hengellisyyden kuvausta on yleensä enemmän kuin miesten elämäkerroissa, joissa ura ja opinnot veivät enemmän tilaa. Samankaltaisia hyveellisen ja kristillisen naiseuden normeja toistettiin kaikissa personalioissa. Kohdehenkilöt esitettiin esimerkillisinä kristittyinä, joista jokainen voisi ottaa mallia omassa elämässään. Ruumissaarnojen kuvauksissa oli kuitenkin myös yksilöllisiä eroja.

Viipurin lukion matematiikan ja runousopin lehtorin, sittemmin Mikkelin kirkkoherrana toimineen Andreas Strandeniuksen laatima Anna Christiansdotter Möllerin (1644–1675) ruumissaarna havainnollistaa papinrouvien elämänkulkua ja niiden kuvausta ruumissaarnojen elämäkertaosissa. Anna Möllerin lapsuudesta Strandenius kertoo, että tämä laitettiin pienenä lastenkouluun oppimaan lukemista ja kristinopin perusteita. 1600-luvun ihmisten lukutaito rajoittui yleensä katekismuksen kappaleiden ulkolukuun, mutta säätyläisperheissä myös tyttärille opetettiin usein sisälukua. Usein kristinopin alkeita ja lukemista opetettiin kotona, mutta myös tytöt saattoivat Annan tavoin käydä koulua.

Anna Möllerin ruumissaarnan kansilehti. Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi, Ruotsin ajan kokoelma: Henkilökirjallisuus, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Säätyläisperheiden tyttäret opettelivat myös kotitalouden hoitoa ja siihen liittyviä moninaisia taitoja. Anna Möllerin kohdalla nämä taidot tulivat käyttöön hänen avioituessaan jo 17-vuotiaana. Pian hänen puolisonsa Johannes Forsander nimitettiin Luumäen sijaiskirkkoherran virkaan ja Möller pääsi emännöimään Luumäen pappilaa. Oli tavallista, että pappien vaimot astuivat avioon varhain, moni jo 16–20-vuotiaana. Möllerin puoliso oli oletettavasti morsiantaan vanhempi. Strandeniuksen mukaan pariskunnan välillä vallitsi ystävyys ja rakkaus. Heille syntyi neljäntoista aviovuoden aikana viisi lasta, joista kolme oli yhä elossa äidin kuollessa. Moneen pappisperheeseen syntyi jopa kymmenkunta lasta, mutta lapsikuolleisuuden ollessa suurta vain osa eli aikuiseksi.

Strandenius kuvaa personaliassa Anna Möllerin elämää korostaen tämän kristillisiä hyveitä. Möller kävi mielellään kirkossa ja usein ehtoollisella. Naapureitaan kohtaan hän käyttäytyi hiljaisesti ja hurskaasti ja kotitalouttaan hoiti ahkerasti ja huolellisesti. Joissain personalioissa naisten hengellistä elämää kuvataan tarkemmin. Niiden mukaan papinrouvat lukivat rukouskirjoja ja muuta hengellistä kirjallisuutta sekä lauloivat mielellään virsiä. He rukoilivat aamuin illoin ja pitivät rukous- ja hartaushetkiä myös lapsilleen ja palvelusväelleen. Hengellisyys kuvattiin syvän tunteelliseksi, niin että papinrouvat saattoivat itkeä katuessaan syntejään. Pappien vaimot näyttäytyvät personalioissa myös itsenäisinä ja aktiivisina toimijoina, jotka esimerkiksi kestitsivät vieraita miehen ollessa matkoilla, ja lesken asemassa huolehtivat lapsensa opintoihin ja sopiviin avioliittoihin.

Ruumissaarnojen keskeinen aihe oli kuolema, ja kohdehenkilön kuolinvuoteen tapahtumia sekä kuolemaan johtanutta sairautta kuvattiin elämäkertaosassa tarkasti. 1600-luvulla moni nainen kuoli synnytykseen tai raskauden komplikaatioihin. 30-vuotiaana jälleen lasta odottaneen Anna Möllerin raskaus päättyi ennenaikaisesti ja johti tämän sairasvuoteelle. Kuoleman lähestyessä Möller pyysi miestään laulamaan hänelle virsiä ja lukemaan lohdullisia raamatunkohtia. Itse hän toisteli erityisesti tietyn Daavidin psalmin jakeita. Kuolinvuoteen ympärillä luettuja, kuolevalle itselleen tärkeitä rukouksia ja raamatunkohtia oli todennäköisesti valittu jo etukäteen. Kuoleman hetki kuvattiin helpotuksena ja rauhalliseen uneen vaipumisena. Ruumissaarnassa käsiteltiin myös miehen ja lasten kohtaamaa menetystä ja heitä pyrittiin lohduttamaan suuressa surussaan.

Ruumissaarnojen alkuun ja loppuun painettiin usein kuolemaan ja hautaukseen liittyvää symboliikkaa. Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi, Ruotsin ajan kokoelma: Henkilökirjallisuus, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Ruumissaarnat antavat mahdollisuuden seurata 1600-luvun ihmisen elämänkaarta ja sen ihanteita varhaislapsuudesta kuolinvuoteelle. Anna Möllerin tavoin papinrouvat kuvattiin toimeliaina ja ahkerina, toisia palvelevina sekä hiljaisesti ja hurskaasti käyttäytyvinä naisina. Vaimon ja miehen sekä äidin ja lasten väliset tunteet kuvattiin lämpimiksi ja rakastaviksi. Hengellisyys toteutui papinrouvien arjessa päivittäisenä rukoiluna, virsien laulamisena, lukemisena ja kirkossa käymisenä. Kuolema oli jatkuvasti läsnä 1600-luvun maailmassa ja siihen valmistauduttiin jo nuorella iällä. Itse kuolinhetki näyttäytyy ruumissaarnoissa voimakkaana hengellisenä kokemuksena.

Ruumissaarnojen kuvaukset yksilöiden elämänkohtaloista antoivat malleja elämänkaaren eri vaiheisiin ja vahvistivat sukupuolittuneita odotuksia ja normeja. Ruumissaarnojen välittämä luterilaisen naisen normisto oli kapea eikä varmasti toteutunut sellaisenaan kaikkien papinrouvien elämässä. Toisaalta oli elämänalueita, jotka jäivät ruumissaarnojen kuvausten ulkopuolelle. Hankkeessa Pappissäädyn naiset käytetäänkin myös muuta lähdeaineistoa, etenkin tuomiokirjoja, jotta voidaan vastata kysymykseen siitä, millaiset odotukset pappien vaimoihin kohdistui eri tahoilta, miten ne vaikuttivat heidän elämäänsä ja mitä seurasi, jos odotukset eivät toteutuneet.


Kirjallisuus
Akiander, Matthias – Iikko B. Voipio (red.), Östra Finlands herdaminne intill år 1868. Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift intill år 1868. II Delen. Lampis – Östersundom. Helsingfors: Finska Vetenskaps-Societeten, 2008.
Bergner, Barbro, Dygden som levnadskonst. Kvinnliga dygdeideal under stormaktstiden. I Eva Österberg (red.), Jämmerdal och fröjdesal. Kvinnor i stormaktstidens Sverige. Stockholm: Atlantis, 1997.
Czaika, Otfried. The experience of female readers in Sweden around 1600 – evidence collected from funeral sermons. Archiv für Reformationsgeschichte 107: 1 (2016).
Kotivuori, Yrjö, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Strandenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1560>. Luettu 7.4.2022.
Rimpiläinen, Olavi, Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1973.
Strandenius, Andreas, Christelig lijkpredikan wed … matronans, hustru Anna Christians dotters Möllers, fordom … her Johannis A. Forsandri, wälförordnade vice-pastoris i Luumäki försambling, elskelige makas, hederlige begrafning, … i Luumäki kyrckia, … den 7. martij, anno 1675, hållen och effter begäran vnder trycket gifwen af Andrea J. Strandenio, in reg. gymn. Wib. Mathes. & pos. lect. ibidemq[ue] consistoriali. Tryckt i Åbo af Petro Hansonio, Acad. Typog, 1675.

FT Miia Kuha työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan Pappissäädyn naiset. Pappien vaimot ja lesket luterilaisissa paikallisyhteisöissä (1650–1710). Hankkeessa tutkitaan pappien vaimoja ja leskiä toimijoina sekä heidän roolejaan, asemaansa ja arkielämäänsä erityisesti Viipurin hiippakunnan paikallisyhteisöissä.

Blogi-sarja: Kylmän sodan Suomi, suomalaiset ja suomettuminen (Antero Holmila)


”Kun meidän sukupolvemme mielestä Suomi-neito huorasi, niin vanhemman polven edustajat olisivat voineet lisätä: ’mutta hyvästä hinnasta.’” (mies s.1961).

Vuosina 2020–2021 keräsin yhdessä SKS:n ja SLS:n kanssa aineiston, joka kartoittaa suomalaisten muistoja ja kokemuksia kylmän sodan ajalta. Yksi kartoituksen aihe oli ihmisten kokemukset suomettumisesta. Aiheen kartoittaminen on nyt ajankohtaisempaa kuin aikoihin, ei vähiten siksi, että Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomettumisen historia on noussut ennen näkemättömällä tavalla julkisen keskustelun kohteeksi. Vaikka Jari Tervon ja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi kertoo Suomen Neuvostoliitto-suhteesta yleisesti, sarjan alaotsikko ilmaisee sen kantavan teeman: ”Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle”.

Jos suomettumisella tarkoitetaan kritiikitöntä suhtautumista Neuvostoliittoon tai kyvyttömyyttä arvostella Neuvostoliittoa sen reaktioiden pelossa, niin jo lähtökohta koko sarjalle on haasteellinen, koska on vaikea nähdä, että suomettuminen olisi ollut koko 1945-1991 ajanjakson kantava teema, vaikka se sarjassa on sellaiseksi rakennettu. Kuvaavaa on, että vielä siinä vaiheessa kun suomettumisen patriarkka Urho Kekkonen oli ollut vallassa jo yli 12 vuotta ja aloittanut kolmannen presidenttikautensa, Suomen Kuvalehti kirjoitti Neuvostoliiton panssarien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968 hyvin selkeäsanaisesti ja ”ei-suomettuneesti”:

Uskoimme että Neuvostoliitto tarkoittaa täyttä totta puhuessaan kansainvälisen jännityksen laukeamisesta, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, puuttumattomuudesta muiden maiden itsenäiseen päätäntävaltaan ynnä muusta hyvästä. Vietnamin asiassa Neuvostoliitto esiintyi lukemattomien mielestä hyvän ja oikean puolustajana vääryyttä vastaan. Sekin usko on nyt horjunut. Kuka uskoo, että Moskova enää haluaa vilpittömästi työskennellä edes ydinaseiden ja muun tuhoon johtavan aseistuksen supistamisessa (Suomen kuvalehti, 31.8.1968, s.2).

Kylmän sodan Suomi -sarjassa suomettumistarina on varsin yksioikoinen ja tuomitseva, ei niinkään selittämään tai ymmärtämään pyrkivä. Vastaava tendenssi oli nähtävissä jo aiemmin, kun Ilta-Sanomat julkaisi loppuvuodesta 2019 YYA-Suomi -aiheisen historian erikoisliitteensä. Liitteen etusivu kertoi samaa tarinaa, jota Kylmän sodan Suomi on jatkanut: ”näin eliitti nöyristeli”. Molemmissa tapauksissa suomettumisesta on leivottu ”maan tapa”, yksinkertainen rähmällään olon opetus.

Aivan samoin kuin kylmän sodan käsitteessäkin, josta Pauli Kettunen on aiemmin kirjoittanut, myös suomettumisessa on monia eri tasoja, ulottuvuuksia ja aikakerrostumia. Ylipäätään voisi sanoa, että suomettumisessa on enemmän harmaan sävyjä kuin selkeitä ääripäitä, jotka korostuvat julkikeskustelussa – niin Kylmän sodan Suomi sarjassa kuin tällä hetkellä Ukrainan sodan synnyttämässä suomettumis- / jälkisuomettumiskeskustelussa. Eräs koko dokumenttisarjaa vaivaava ilmiö on se, että historian monitahoisuuden sijaan valittu perspektiivi on suhteellisen typistävä. Narratiivi on kyllä helpompi pitää kasassa, mutta laajempaa ymmärrystä se ei tue, vielä vähemmän se auttaa ymmärtämään suomettumisen kansallista kokemusta nimenomaan sen omassa historiallisessa kontekstissa. Itse lähestyn sarjaa siitä näkökulmasta, että se kertoo enemmän tämän päivän historiakulttuurista kuin Suomen asemasta itse kylmässä sodassa.

Max Jakobson kirjoitti heti Neuvostoliiton luhistuttua Helsingin Sanomissa, että ”kansa ei koskaan suomettunut, vain kansakunnan valiot”. Jakobson oli oikeilla jäljillä, mutta luonnollisesti myös ”kansakunnan” suhde suomettumiseen oli itsessään paljon monitahoisempi ilmiö, josta tiedämme yllättävän vähän, eikä Suomi kylmässä sodassa -sarja juurikaan paikkaa vallitsevaa puutetta. Tavallisille kansalaisille suomettuminen oli monimuotoinen ilmiö, joka itsessään korostaa historian moniäänisyyttä – joillekin se edusti (ja edustaa yhä edelleen) valtioviisautta, toisille puolestaan ärsyttävää mutta pakon edessä tapahtunutta sopeutumista. Eräille se puolestaan edusti suomalaisuuden moraalista rappiota, jossa julkisesti esitettiin yhtä ja yksityisesti toista.

Monien ihmisten muistoissa Kekkonen ja Suomi oli jatkuvan tarkkailun ja paineen alla, jossa toiminnan vaihtoehdot olivat vähissä. Moraalisen tuomion sijaan Kekkosen nähtiin taiteilevan hienosti vallitsevassa tilanteessa. ”Arvostan Kekkosta edelleen hänen taidoistaan hoitaa asioita Neuvostoliiton päämiesten kanssa”, kirjoitti yksi muistelija, kun taas toinen selitti, että Kekkonen teki presidenttinä suurtyön toimiessaan Neuvostoliiton johtajien kanssa ja pyrkien ajamaan rauhan asiaa. Kansan näkökulmasta suomettumisen ytimessä olikin usein juuri jatkuva pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Neuvostoliiton kanssa. Monet suomalaiset eivät ymmärtäneet mikä suomettumisessa oli niin pahaa: ”Mitä huonoa siinä oli, jos ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa, vaan yritti neuvotella sen kanssa?” muisteli eräs kirjoittaja. Näissä muisteluissa suomettumisen kehys ei ole niinkään moralistinen tai hännystelyyn viittaava. Suomettumisen lähtökohtana ei muistelijoilla myöskään ollut Neuvostoliiton pelko. Eri ajankohtina, kuten Tšekkoslovakian miehityksen aikaan, Neuvostoliiton toimet kyllä huolestuttivat monia, mutta suomettumisen pohjavireeksi se ei muistelijoiden mukaan muodostunut. Sen sijaan suomettuminen nähtiin pragmaattisena reaalipolitiikkana. Se, missä sopeutumisen raja ylittyi ja muuttui turhanpäiväiseksi nöyristelyksi, ei välttämättä vaivannut muistelijoita siinä määrin kuin tämän päivän historioitsijoita.

Erityisen hankala suhde suomettumiseen ja Neuvostoliiton hännystelijöihin oli niillä, jotka 1970- ja 1980-luvuilla identifioituivat vasemmistoon mutta joille Neuvostoliitto ei edustanut edistyksellisyyttä. Monet Neuvostoliittoon kriittisesti ajattelevat vasemmistolaiset, jotka samaistuivat Ele Aleniuksen kaltaisiin henkilöihin, teeskentelivät olevansa ”tiedostavia”,  sillä erityisesti opiskelumaailmassa ryhmäpaine oli kova.

Ennen kaikkea suomettumisella oli myös vastavoimansa. Ylipäätään se, että arjen kulttuurin ja kulutuskäyttäytymisen tasolla Suomi oli länsimaa, oli suomettumisen tehokkain tulppa. Suomettumisen kuumimpina aikoina 1960- ja 1970-luvuilla suomalainen kulttuuri amerikkalaistui nopeaa vauhtia, kun taas Neuvostoliiton ote kehittyvään massa- ja kulutuskulttuuriin oli olematon. Samaan aikaan Leningradin, Tallinnan ja Itä-Euroopan matkat avasivat monien silmät sosialismin arkitodellisuuteen, vaikka se yritettiin mahdollisimman tehokkaasti piilottaa turisteilta. Eräs neuvostopropagandaan hurahtanut nainen joutui toteamaan ensimmäisen matkansa jälkeen, että ”tällaista maata minä olen ihannoinut!” Ihannoiminen loppui siihen paikkaan. Myös Neuvostoliitosta tulleiden tuotteiden laaduttomuus tunnettiin. Popeda ja Zetor eivät kyenneet kilpailemaan Opelin tai Fergusonin kanssa. Jos suomalaiset halusivat ”moottoriapua” elämään, oli ”aatteet heitettävä sivuun.” Maaseudulla ihmisiä huvitti, kun YYA-teemaviikoilla vasemmistolaispoliitikot pyrkivät mainostamaan maatalojen isännille neuvostolaitteiden laatua, vaikka ihmisillä oli aivan selkeä kuva näistä tuotteista.

Aatteellisella tasolla suomettuminen ei myöskään ollut kaikenkattava valtavirta, joksi se nykykeskustelussa helposti kääntyy tai jollaiseksi se Kylmän sodan Suomi -sarjassa on helppo ymmärtää. Aikalaissanomalehtiä lukemalla saa vahvan kuvan suomettumisen retoriikasta, mutta silti on muistettava, että kansan suussa Tiedonantaja kulki myös nimellä ”Taudinkantaja”. Suomettuminen ei yksinkertaisesti juurtunut kansalaisten arkeen. Vaikka suomettumiseen liittyneen ”kaksoistodellisuuden” hahmottaminen oli monille hankala kysymys, ihmiset ajattelivat kuitenkin – Jakobsonin lausahduksen mukaan – että suomalaiset eivät todellakaan suomettuneet.
Sekä Neuvostoliitosta tuotu että suomalaisen poliittisen eliitin itsensä tuottama YYA-propaganda ei juurikaan kansaan uponnut. Vaikka ulkoministeriössä vietettiin unettomia öitä puolueettomuusliturgian viilaamiseksi huippuunsa, ihmiset suhtautuivat touhuun yliolkaisemmin – liturgia ja juhlapuheretoriikka oli liian tyhmää ja yliampuvaa vakavasti otettavaksi. ”Jatkuva Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden korostaminen sai ihmiset kysymään, miksi meidän ainoa ystävämme on itänaapuri. Eikö USA ole ystävällinen maa? Tai jokin muu länsimaa? Vihollisiako ne muka ovat?” Summasi yksi muistelija asian. Näitä vahvoja länsikulttuurin virtauksia ja niiden merkitystä ei Kylmän sodan Suomi sarjassa ole juurikaan pohdittu, vaikka on ilmeistä, että myös niillä oli vahva osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen vahvasti ne elivät maaseudulla.

Samoin rauhanmarssit, rauhanpuolustaminen ja teiniliiton kaltaiset järjestöt saivat monet takajaloilleen. Teiniliiton jäsenmäärä ei suoraan korreloi sen suosion kanssa. Poliittisessa historiassa on korostettu, että se oli ponnahduslauta ja harjoittelualusta yhdelle poliittiselle – pääsääntöisesti suomettuneelle ja jälkisuomettuneelle – sukupolvelle. Samaan aikaan se oli monille jäsenistä pelkkää pakkopullaa: ”Siihen oli pakko liittyä. Halusi tai ei.” Eräiden muistelujen mukaan missään ei tihkunut viha ja väkivalta niin kuin rauhanpuolustajien uhmakkaissa eleissä. Äänekäs ydinporukka mellasti Neuvostoliiton puolesta, mutta – kuten myös teiniliiton tapauksessa – monet kulkivat virran mukana tai jättäytyivät sivuun ja pysyivät hiljaa. Oliko hiljaa pysyminen suomettumista, on moraalikysymys, johon on tässä mahdotonta vastata. Oleellista on kuitenkin huomata, että hiljaisen ja ei-suomettuneen kansanosan puolenvalinta kylmän sodan Suomessa oli usein banaali mutta silti tärkeä: kulkueiden ja vallankumouskylttien sijaan heidän länsimaisuuteen suuntautunut tukensa näkyi Aku Ankan ja Valittujen Palojen tilaamisena.
Kaikista sekä tässä että muualla esille nostetuista ongelmistaan huolimatta Kylmän sodan Suomi -sarjaa on pidettävä merkityksellisenä historiakulttuurisena puheenvuorona. Suomettumisilmiön kansallista tilintekoa on aina silloin tällöin vaadittu, mutta harvoin Tervon kaltaisen kaikkien tunteman kulttuuriauktoriteetin voimalla. Suotavaa on, että tämä ydinsanoma saa laajaa kannatusta, mutta niin, että tilinteko lähimenneisyyden haamujen kanssa on vähemmän tendenssiomaista ja näkökulmiltaan monipuolisempaa. Vaikka suomettuminen epäilemättä oli kansakunnan valioiden keskuudessa ”maan tapa”, se ei edusta ”suomettuneisuuden ajan” koko kuvaa.

Blogisarja: Häpeän historia vai menestystarina – Vanhoista vastauksista uusiin kysymyksiin (Saara Matala)

Ylen tilaama dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi nosti lähimenneisyyden uuden vuoden puheenaiheeksi. Kirjailija Jari Tervon, käsikirjoittaja Marjo Vilkon, ja tuotannon ammattitaito näkyi katsojaluvuissa. Selkeä asetelma, idän ja lännen, kommunismin ja liberaalidemokratian, totuuden ja valheen vastakkainasettelu yhdistettynä graafisesti näyttävään kerrontaan ja monipuolisiin haastatteluihin saivat ihmiset vaihtamaan joululomien James Bond -elokuvista dokumenttiin. Ilman suoraa viittausta, Tervo tiivistää sarjan perusteeman Helsingin Sanomissa 16.1 julkaistussa kolumnissaan: Kylmän sodan sopeutuminen oli häpeän historiaa, Suomen menestystarina alkoi vasta YYA-sopimuksen loppumisesta 1992. Historioitsijat ovat kommentoineet sarjan häpeänarratiivin ongelmia ahkerasti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa toi sodan takaisin Eurooppaan. Se oli räjähdys, jonka valossa Suomen suhde Venäjään on tullut uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Tarkastelen seuraavassa sarjassa esitettyä kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta oman alani, talouden, teollisuuden ja tekniikan historian näkökulmasta.
Väitöstutkimukseni lähtökohta tiivistyi sitaattiin brittilehdistöstä ”Finlandisation of Shipbuilding”. Suomen laivanrakennusteollisuuden historiaa ympäröi kylmän sodan ristiriitainen perintö: Häpeä Neuvostoliiton myötäilystä, ylpeys teollisuuden ja talouden kehityksestä. Päästäksemme eteenpäin ristiriidan selvittämisessä, naseva vastakkainasettelu menestyksen ja häpeällisen myöntyvyyden välillä ei auta. Sen sijaan meidän on tutkittava Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen sellaisena kuin se oli, monimutkaisena ja monitahoisena, usein merkittävänä, harvoin keskeisimpänä.

Dokumentissa kylmän sodan vaikutusta Suomen teollisuuteen ja talouteen esitetään anekdootteina. Sotakorvaukset käsitellään nöyryytyksen kautta, laivanrakennusta helppona rahana ja Neuvostoliiton markkinoita huonolaatuisen tavaran kaatopaikkana. Hyvä taustatoimitus on vähintään selaillut uudempaa kirjallisuutta, mutta tutkimus jää Tervon painokkaan äänen varjoon:
”Idänkauppa on osoittautunut Suomelle uskomattoman edulliseksi. Neuvostoliiton valtaville markkinoille saa myytyä lähes kaikkea, jäänmurtajista kävelykenkiin ja tehtaista pursotettavaan juustoon. Sitä Neuvostoliitossa käytetään parranajoon. Kilpailu on olematonta.”
Uudella aineistolla palataan vanhoihin legendoihin.

Kritisointi on helppoa, mutta miten sitten Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja teollisia suhteita kylmän sodan aikana kannattaisi käsitellä?
Ensimmäinen askel eteenpäin on ymmärtää, mitä kylmä sota oli: geopoliittinen ja ideologinen konflikti, mutta myös kilpailu kahden talousjärjestelmän välillä.
Strategisten teknologioiden kehitys, erityisesti ydinaseet ja ohjukset, muokkasivat ratkaisevasti voimatasapainoa ja sodan luonnetta. Taloudellisen sodankäynnin muodot olivat keskeisiä pyrkimyksissä heikentää vastustajaa ja vahvistaa liittolaisia. Teknologiset voimannäytöt eivät kuitenkaan olleet pelkästään sotilaallisia. Koirien ja apinoiden lennättäminen avaruuteen olivat keino lujittaa hallinnon legitimiteettiä, luoda kuvaa modernista yhteiskunnasta ja kilpailla kapitalismin ja sosialismin puolesta kansojen sydämistä ja sieluista. Kylmää sotaa leimannut vastakkainasettelu monenkeskisen markkinatalouden ja keskusjohtoisen suunnitelmatalouden välillä oli puolestaan keskeinen elementti Suomen idänkaupan instituutioiden ja käytäntöjen muotoutumisessa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa kauppa ja teknologia politisoituivat suhteessa näihin kaikkiin, mutta ei samassa suhteessa kaiken aikaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen metalliteollisuuden kapasiteettiä kasvattavat kauppasopimukset olivat heti sodan jälkeen yksi keino, jolla pyrittiin varmistamaan Suomen johdon kuuntelevan Moskovaa herkällä korvalla. Suomalaiset eivät olleet tietämättömiä taloudellisen riippuvuuden riskeistä, mutta vaakakupissa painoivat myös teollisuuden työpaikat, jotka tarjosivat taloudellista vakautta maalta kaupunkeihin muuttaville työmiehille.

Naapurimaan taloudellisten ja teknologisten tarpeiden lisäksi suomalaiset ymmärsivät myös suurvallan ideologisen herkän hipiän vaatimukset. Tieteellis-teknillisen yhteistyön puitteissa tarjottiin Neuvostoliitolle tilaisuus saada lännestä referenssiprojekteja ja siinä samalla kehittää ja myydä suomalaista teknologiaa.

Loviisan ydinvoimala, joka dokumentissa esitetään suomettumista säteilevänä monumenttina, yhdisti valmistuessaan suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön länsisaksalaista ja amerikkalaista tekniikkaa ja antoi suomalaisille mahdollisuuden kehittää kotimaista ydintekniikan osaamista. Projekti syntyi maiden välisistä riippuvuuksista, osin lisäsi niitä, osin vähensi. Verkottuneessa maailmassa ylirajaisista riippuvuuksista ei ole mahdollista päästä eroon. Historiantutkimus antaa välineitä näiden riippuvuuksien ja niiden vaikutusten analysointiin pitkällä aikavälillä.

Bilateraalinen clearingkauppajärjestelmä ja siihen liittyvät korporatiiviset neuvottelukomiteat kehittyivät välittämään suomalaisten yritysten ja Neuvostoliiton suunnitelmatalouden intressejä. Hallitustenväliset komiteat tarjosivat suomalaisille suoran linjan Neuvostoliiton suunnitelmatalouden rattaisiin ja näitä yhteyksiä voitiin hyödyntää pitkäjänteisten toimitussuhteiden luomiseen. Clearingille tyypilliset käteismaksut olivat puolestaan elintärkeitä investointituotteiden viejille aikana, jolloin rahoitusmarkkinat olivat Suomessa säädellyt ja Neuvostoliitto suhtautui velkaantumiseen epäluuloisesti.

Siksi, kun Kekkonen joi viiniä Stalinin kanssa kauppaneuvotteluiden jatkoilla, kyytipoikana saattoi olla henkilökohtaista opportunismia ja suomettumisen piirteitä. Pöydällä olivat kuitenkin myös strategisen luottamuksen osoittaminen ja geopoliittinen vakaus, kotimainen työllisyys ja yhteiskuntarauha, telakoiden kehitys ja pyrkimys monipuolistaa teollisuusrakennetta sekä Suomen rahoitusmarkkinoiden kyvyttömyys rahoittaa laajamittaista vientiä. Historiassa mikään, kaikkein vähiten valtioiden välisissä suhteissa, ei koskaan tapahdu vain yhdestä syystä.

Toiseksi, on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin ja muutoksiin, koska juuri ne ovat nykyisen todellisuutemme perusta. Dokumenttisarja esittää kylmän sodan vuosikymmenet historiasta irrallisena ajanjaksona, jota hallitsi tasaharmaa suomettumisen varjo. ”Muistot, vain muistot jäljelle jää,” lauletaan tunnuslaulussakin. Näitä muistoja ja niiden herättämiä tunteita on syytäkin tutkia, mutta talous- ja teollisuushistorian näkökulmasta henkilökohtaiset muistot haalistuvat ensin. Jäljelle jää Hietalahden telakkahalli, Porvoon öljyjalostamo ja suomalaisen juuston maine Pietarissa.

Myös Neuvostoliiton kauppa on asetettava perspektiiviin. Suomen viennistä suurin osa suuntautui koko ajan länteen, Neuvostoliitto kattoi Suomen ulkomaankaupasta noin viidenneksen. Siinä missä lännen 80 prosentin vientiosuus muodosti perustan EU-jäsenyydelle, idän viidennes kerrannaisvaikutuksineen muokkasi merkittävästi Suomen meriklusterin tai polttoaineenjalostuksen kehityssuuntia. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi voinut kehittyä ilman idänkauppaa. Kysymys on siitä, että idänkauppa oli osa sitä historiaa, joka toteutui. Ilman tätä historiaa osa Suomen nykyisestä teollisuudesta jää tyhjän perinnön päälle.

Kolmanneksi tulisi muistaa, että kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ei johtunut suomettumisesta. Maantieteellinen läheisyys, yhteinen historia ja toisiaan täydentävä tuotantorakenne olisivat tukeneet taloudellisen vaihdon jatkumista sodan jälkeen ilman YYA-sopimustakin. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin ja mitä kautta kylmän sodan politiikka vaikutti kaupan rakenteeseen, kannattavuuteen ja tasoon.

Kannattaa kuunnella tarkasti pitkän linjan tutkijan Inkeri Hirvensalon rauhallisia kommentteja. Idänkaupan hinnat olivat keskimäärin hieman markkinahintoja korkeammat. Omassa tutkimuksessani laivanrakennuksesta kilpailua vähensi Neuvostoliiton ulkomaankaupan byrokratia sekä Suomen keskittyminen erikoislaivojen marginaaliin. 1970-luvun jälkeen Suomelle tärkeissä segmenteissä hintaeroa idän markkinoiden ja maailmankaupan keskihintojen välillä kasvatti lisäksi rahtilaivojen maailmanmarkkinoiden ylikapasiteetti ja kysynnän romahtaminen.

Koko taloudellisen yhteistyön lakaiseminen suomettumisen maton alle piilottaa yritysten keskeisimmän motiivin – kapitalistisen voitontavoittelun.
Neljänneksi, sopeutuminen ei ole valheen synonyymi kuten dokumentissa annetaan ymmärtää, vaan pienelle, vientivetoiselle maalle kaupankäynnin edellytys.
Kylmän sodan aikana suomalaiset yritykset olivat sopeutuneet venäläisiin standardeihin, monimutkaiseen neuvostobyrokratiaan ja suunnitelmatalouden kysyntärakenteeseen. Kahdenvälisen idänkaupan nopea alasajo oli shokki, josta osa selvisi huonommin, osa paremmin. Parhaimmillaan suomettumisen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi politiikan vaikutusta taloudelliseen päätöksentekoon tai yritystoiminnan sopeutumista markkinoiden muutokseen. Idänkaupan lopun konkurssit eivät olleet suomettumisen aiheuttama erikoistapaus, vaan raunioista nousee kiinnostavampi kysymys: miten politiikka vaikuttaa kaupankäynnin mahdollisuuksiin? Miksi yritysstrategioiden muutos on niin vaikeaa? Tällaisesta tutkimuksesta voisi olla kiinnostunut Brexitin jälkeinen brittitalous tai energiasiirtymän kanssa kipuileva kuljetusala.
Sarjan ainoa konkreettinen kauppaa koskeva esimerkki oli Rauma-Repolan kuuluisat sukelluspallot. Sukelluspalloihin tiivistyy toimintatrillerin ainekset: salaisuuksia merenpohjassa, ennennäkemätöntä huipputeknologiaa, CIA:n painostusta. Silloinkin, kun historiaa kuvataan vain yhdestä suunnasta, näkökulma tulisi valaista niin ettei se vääristy. Sukelluspallot ovat ansiokas esimerkki suomalaisten insinööritaidon historiasta, Rauma-Repolan tuotekehityksen laadusta ja Lokomon metallurgisesta osaamisesta. Pallot eivät kuitenkaan millään tavalla olleet edustava esimerkki Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan ongelmista. Yli tuhannesta Suomen Neuvostoliittoon toimittamasta laivasta vain kourallinen joutui lännen vientikieltojärjestelmän hampaisiin. Tämänkin konfliktin merkittävin seuraus oli suomalaisten yritysten sopeutuminen tiiviimmin lännen, ei idän, vientivalvontajärjestelmän piiriin.

Kylmän sodan teknologiayhteistyö ei ollut elokuvaa. Melkein kaikilla melkein kaikissa tilanteissa oli enemmän voitettavaa neuvottelupöydän kompromisseissa kuin avoimissa konflikteissa. Jälkikäteen näistä kompromisseista kannattaa keskustella, mutta yhteistyön yksiselitteinen tuomitseminen sulkee silmät taloudellisen ja tekniikan kehityksen pitkäaikaisilta vaikutuksilta.

Ukrainassa nyt käytävä sota ei ole kylmää. Akuutissa sotatilassa huomio keskittyy sanktioihin ja taloudellisiin sidoksiin. Kylmän sodan historia auttaa ymmärtämään miksi sanktiot niin harvoin toimivat, miksi riippuvuuksia syntyy ja miten niitä on yritetty hallita. Tämä avaa tärkeämpiä kysymyksiä kuin väittelyn siitä, oliko Suomen kylmä sota häpeän historiaa vai alkoiko menestys vasta eräänä maanantaina 1992. Kylmä sota ja suomettumisen spektri ovat osa Suomen taloudellisen ja teollisen kehityksen historiaa – hyvässä, pahassa ja monimutkaisena.

Saara Matala
Chalmers Tekniska Högskolan, Göteborg, Ruotsi. matala@chalmers.se

Blogisarja: Sodan hinta (Jari Ojala)

Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.

Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.

Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.

Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.

Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.

Ketkä sitten hyötyvät sodasta?

Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?

Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.

Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.

Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.

On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.

Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.

Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)

Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.

Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***

Kansainvälisen historiatieteiden komitean eli CISH-ICHS:n julkilausuma

Suomen Historiallinen Seura on Kansainvälisen historiatieteiden komitean (Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS)) jäsenjärjestö. CISH-ICHS on antanut julkilausuman Ukrainan sotaan liittyen:
https://www.cish.org/index.php/en/2022/03/04/ichs-statement/

Tässä kopio lausunnosta ja sen alla on vapaa käännös suomeksi:

ICHS Statement

As the world’s largest organization of historians, the Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) includes national and topical history organizations from all continents and covering all time periods. 

Our purpose is to defend freedom of thought and expression in the field of historical research and teaching and oppose the misuse of history for whatever purpose. 

As such, we strongly condemn the abuse of history employed by President Putin in rationalizing Russia’s aggression against Ukraine. History is not owned by states or rulers, and we deplore the use of history to foster enemy images and distorted myths. 

Freedom of thought and expression requires dialogue and means that our identities and communities are subject to revision and change.  

We stand by our member organizations from the Russian Federation and Ukraine in support of open and free dissemination of historical sources and open and free discussions about interpretations and narratives. 

The Board of CISH- ICHS

Kansainvälisen historiatieteiden komitean lausunto

Maailman laajimpana historiantutkijoiden järjestönä Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) eli Kansainvälinen historiatieteiden komitea kattaa niin kansalliset kuin temaattisetkin historiajärjestöt kaikilta maailman mantereilta ja kaikista aikakausista.

Pyrkimyksemme on puolustaa ajattelun ja ilmaisun vapautta historiantutkimuksessa, historianopetuksessa sekä vastustaa kaikenlaista historian väärinkäyttöä.

Siksi voimakkaasti tuomitsemme presidentti Putinin historian väärinkäytön, jolla hän yrittää perustella Venäjän väkivaltaista toimintaa Ukrainaa vastaan. Valtiot tai hallitsijat eivät voi omistaa historiaa emmekä hyväksy historian käyttöä viholliskuvien luomiseksi ja myyttien vääristämiseksi.

Ajatuksen ja puheen vapaus vaatii keskustelua ja keinoja joilla itsetuntemuksemme ja yhteisömme pystyvät uudelleen arvioimaan ja muuttamaan käsityksiään.

Tuemme jäsenjärjestöjämme sekä Venäjällä että Ukrainassa, jotta avoin ja vapaa historiallisten lähteiden tutkiminen sekä avoin ja vapaa keskustelu tulkinnoista ja historiankirjoituksista voisi toteutua.

CISH-ICHS hallitus

Käännöksen teki Julia Burman.

Blogisarja: Fasismin lumo ja pimeä perintö (Kimi Kärki)

Historiakulttuuria on käsitteellistetty tässä blogisarjassa jo kohtuullisen useasta näkökulmasta. Tässä yhteydessä tarkastelen pahuuden kuvastojen, totalitaristisen joukkovoiman ja fasismin lumoa ennen muuta pimeänä tai synkkänä kulttuuriperintönä, eurooppalaisuuden yöllisenä ja irrationaalisena puolena. Tämä perintö on saanut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana yhä uusia ilmiasuja, aiemmin erityisesti elokuvissa ja miestenlehdissä, nyttemmin internetin meemiviidakoissa, populaarikulttuurin historiaa monin tavoin hyödyntävissä tuoteperheissä ja uusoikeiston propagandassa. Tässä yhteydessä käytän fasismia kattokäsitteenä, en viittaamaan Mussolinin Italiaan.

Erityisesti natsiunivormujen ja SS-kuvaston hyväksikäyttö tai jopa erotisointi, kuten Susan Sontag on kirjoittanut, näkyy globaalissa audiovisuaalisessa kulttuurissa metallimusiikista elokuviin ja mainontaan. Fasististen joukkokohtausten estetiikka– Siegfried Kracauerin sanoin rytmisen liikkeen ”massaornamentti” – innoitti esimerkiksi George Lucasin Tähtien sota -elokuvan (1977) galaktisen imperiumin Stormtrooper-estetiikkaa. Mutta myös elokuvan lopussa nähty kapinaliittolaisten juhlatilaisuus oli esteettisessä mielessä lähes suora toisto Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuvan (1935) Luitpold-areenan paraatiestetiikasta. Fasistishenkistä voimanpalvontaa on nähty myös niin Marvelin ja DC:n supersankarielokuvissa kuin Frank Herbertin tieteisromaanista sovitetussa tuoreessa ja äärimmäisen mahtipontisessa Dyyni-elokuvassa (Denis Villeneuve, 2021). Tieteisfiktiot hyötyvät viittauksista historiaan; natsistisen kuvaston avulla on helppo luoda näyttävää elokuvaa.  Suomessa tätä on parodioitu osuvasti Iron Sky -elokuvassa (Timo Vuorensola, 2012), jossa kuun pimeällä puolella piilotelleet natsit hyökkäävät Yhdysvaltoihin vuonna 2018. Sekin edustaa jo mennyttä tulevaisuutta. Vakavampaa historiakulttuurilla leikittelyä ja englanninkielisten prestiisitelevisiosarjojen vaihtoehtohistorioita tarkastelemme dosentti Kari Kallioniemen kanssa Historiallisen Aikakauskirjan 2010-luvun historiapolitiikkaa käsittelevässä numerossa, joka ilmestyy lähitulevaisuudessa.

Fasismiin liittyy olennaisesti myyttien, historian ja teknologian yhdistäminen, mutta myös tarkasti hiottu, yksinkertainen ja tunnistettava estetiikka. Hakaristi on tästä kaikkein tunnetuin esimerkki, mutta eurooppalaista myyttistä menneisyyttä on louhittu surutta niin antiikin monumentaaliarkkitehtuurista, teutonisesta heroismista kuin viikinkimytologioista. Pohjoismaissa fasistista lumoa on kiinnitetty erityisesti riimuihin.

Suomessa äärioikeistolainen propaganda on pyrkinyt luomaan omanlaistaan fasistista estetiikkaa, mutta samalla kiinnittymään pohjoismaiseen myyttiseen perintöön. Esimerkiksi Soldiers of Odin -järjestön nimi viittaa viikinkijumalaan. Nyttemmin kielletyn Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen vihreää, mustaa ja valkoista yhdistänyt nuoli- tai keihästunnus taas on Tiwaz-riimu, Tyr-jumalan symboli. Paradoksaalista sinänsä, että isänmaallisuuden näkökulmasta nämä fasistista pohjoiseurooppalaista liittovaltiota ajavat vallankumoukselliset voidaan nähdä maanpettureina – suunnittelevathan he tasavaltaisen valtiojärjestyksemme loppua.

Kehitys kohti ääriajattelun yhä rohkeampaa ilmaisemista on ollut pitkäaikaista. Suomalaisen kansallisuusaatteen, sotien ja kylmän sodan ajan ristiriitainen ja osin traumaattinen perintö nousi uudella tapaa esiin Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Lisääntynyt sosiaalistaloudellinen eriarvoistuminen, globalisaatio ja maahanmuutto ovat 2000-luvulla vahvistaneet uuskansallisia reaktioita. Samalla fasismin perintö on tullut osaksi viihdeteollisuutta ja digitaalista kulttuuria, joka on myös ruokkinut affektiivista ristiriitaisuutta. Fasismin lumolla ja tutkimiemme aineistojen ristiriitaisella affektiperinnöllä on tässä yhteydessä tärkeä rooli. Eräs nykyisen uusnatsismin juurista palautuu lama-Suomeen ja Pekka Siitoimen ja Väinö Kuisman kaltaisiin hieman groteskeihin hahmoihin. Kuisma pyrki kohti fasistisen estetiikan isänmaallistamista:

Ei me voida nykyään ruveta heilumaan käsivarsinauhat kädessä tuolla. Se viittaa liikaa menneisyyteen ja liikaa tohon saksalaisuuteen. Tuo hakaristihan se yhdistetään niin paljon kaikkeen negatiiviseen. Sen avulla ei saavuteta mitään joukkoliikettä. Se on mun mielestä just toi Gallen- Kallelan suunnittelema Kalevala-merkki, sehän on todella hyvä semmoinen symboli — yhteistyön ja yhteishengen ja suomalaisuuden symboli. (Kuisma Sieg Heil Suomi -dokumentissa, Nina Stenroos, YLE 1994.)

Vaikka Lahdessa Arjalaista Germaaniveljeskuntaa (AGV) johtaneen Kuisman kalevalainen natsifantasia on peräisin lama-ajalta, se kuvaa yhä relevantisti nykyisten populististen ja fasististen liikkeiden perimmäistä ajatusmaailmaa ja potentiaalista kiinnittymistä pseudotieteellisiin ideoihin. Kalevala oli Kuismalle voimallinen loitsukirja, haastattelun ohessa katsottiin videolta dokumenttia The Occult History of the Third Reich (Tracy Atkinson, Joan Baran & Dave Flitton, 1991). Suomalaisella muinaistutkimuksella oli jo sotaa edeltävänä aikana yhteys Heinrich Himmlerin Ahnenerbe-järjestöön.

Suomalaisen fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2023). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen, jonka avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Aineistomme on monipuolista: haastattelujen lisäksi analyysimme kohteina ovat lehtiaineistot, pornografia, elokuvat, musiikki, sarjakuvat ja dokumentit. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin. Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti.

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.

Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen tapahtuu esitystaiteen keinoin. Teatteriohjaaja Fiikka Forsman ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta tuottavat hankkeen tutkimusideoiden pohjalta fasismin affektiivisuutta purkavan ja yleisöä osallistavan esityssarjan He Sanoivat: ”Rajat kiinni ja uunit auki”, jossa hyödynnetään niin oopperasäveltäjä Richard Wagnerin kokonaistaideteos-käsitteeseen (Gesamtkunstwerk) liittyvää spektaakkelin estetiikkaa kuin uutta esitys- ja ääniteknologiaa.

Esityksissä muutetaan erilaisia julkisia-, digitaalisia ja teatteritiloja kriittisiksi suomalaisen fasismin affektiivisiksi kohtaamispaikoiksi. Tällainen tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin asettaa tutkimustuloksemme uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa yleisö pääsee työstämään tunnekokemuksiaan. Tervetuloa mukaan viimeistään 2023, voimme taata mielenkiintoisen kokemuksen, mutta emme viihtyvyyttä!

 

FT Kimi Kärki on kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti ja erikoistutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksessa. Hän on erikoistunut populaarikulttuurin tutkimukseen ja julkaissut esimerkiksi populaarimusiikin historiaan, viihdespektaakkeleihin, totalitarismin historiaan ja tulevaisuuden kuvitteluun liittyen. Hän on myös puoliammattilainen muusikko, jolla on takanaan yli 40 levytystä ja runsaasti kansainvälistä kiertuekokemusta. Tällä hetkellä hän työskentelee projektissa Puhuvat koneet – Elektroninen ihmisääni tunteiden ja itseymmärryksen tulkkina 1960–2020 (Koneen Säätiö, 2018–2022) ja johtaa tiedettä ja taidetta yhdistävää projektia Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (Koneen Säätiö, 2021–2023).

 

Kirjallisuutta

Abbenhuis, M. & Buttsworth, S. (eds.) (2010) Monsters in the Mirror: representations of Nazism in post-war popular culture. Santa Barbara: Praeger Pub Text.

Griffin, R. (1995) Fascism. Oxford: Oxford University Press.

von Grönhagen, Y. (1948) Himmlerin salaseura. Helsinki: Kansankirja.

Kingsepp, E. (2008) Nazityskland i populärkulturen: Minne, myt, medier. Stockholm: University of Stockholm.

Kallioniemi, K. & Kärki, K. (2019) ”Populaarikulttuurin estetisoima ja normalisoima natsismi.” Katsausartikkeli. Lähikuva Vol. 32 no. 1: Totalitarismi, taide, kokemus, 67–71. Online: https://journal.fi/lahikuva/article/view/80167

Kotonen, T. (2018) Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Jyväskylä: Atena.

Kracauer, S. 1995 (1963) The Mass Ornament. Weimar Essays. Orig. Das Ornament der Masse: Essays. Translated by Thomas Y. Levin. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Kunnas, T. (2014) Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena.

Kärki, K. (2021) ”Fasistinen estetiikka ja teknologiset myytit rock-areenoilla”. Katsomukset-blogi. Online: https://katsomukset.fi/2021/09/22/fasistinen-estetiikka-ja-teknologiset-myytit-rock-areenoilla/

Kärki, K. (2011) ’Mediaspektaakkeli tähteysilmiönä. Mahtipontisuuden estetiikka olympialaisten avajaisissa Berliinissä 1936 ja Torinossa 2006.’ Kulttuurintutkimus #28, (3), 43–56. Online: https://www.doria.fi/handle/10024/95491

Lacoue-Labarthe, P. & Nancy, J.-L.: (2002) Natsimyytti. Helsinki: Tutkijaliitto.

Magilov, D. H., Vander Lugt K. T. & Bridges, E. (2012) Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture. London: Continuum.

Rosenfeld, G.V. (2015) Hi Hitler! How the Nazi Past is Being Normalized in Contemporary Culture. Cambridge: Cambridge University Press.

Saarenmaa, L. (2018) ‘Circulating Nazi Imagery. Wars, weapons, and generational layers of cultural remembrance.’ Teoksessa L. Sturfelt & M. Cronqvist (eds.) War Remains. Mediations of Suffering and Death in the Era of the World Wars. Lund: Nordic Academic Press, 189–213.

Silvennoinen, O., Tikka, M. ja Roselius A. (2016). Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY.

Sontag, S. (1975) ‘Fascinating Fascism’. The New York Review of Books, Feb 6, 305–325.

Swanström, A. (2018) Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

Taira, T. (2007) ‘Energian ja emootion välissä: Affekti ja kulttuurintutkimus’. Niin & Näin 2/2007, 47–53.

Thomas, S., Herva, V-P., Seitsonen, O. ja Koskinen-Koivisto, E. (2019) ’Dark Heritage’. Encyclopedia of Global Archaeology. Living Edition. SpringerLink. Online: https://doi.org/10.1007/978-3-319-51726-1_3197-1