Blogisarja: Muistelua, museointia, tuotteistamista ja keräilyä – digitaalisten pelien historiakulttuuri on saanut monia muotoja (Jaakko Suominen)

Professori Hannu Salmen mukaan historiakulttuuri on menneisyyttä koskevien mielikuvien ja tietojen monenlaista käyttöä. Menneisyyttä koskevien mielikuvien ja tietojen käyttöä löytyy myös aloilta, jotka vaikuttavat uusilta tai tulevaisuuskeskeisiltä. Yksi tällainen alue liittyy digitalisaatioon, esimerkiksi digitaaliseen pelaamiseen.

Kun puhumme historiakulttuurista ja digitaalisista peleistä, huomiomme voi ensin kiinnittyä erityisesti siihen, millä tavoin pelit tuottavat ja esittävät historian tapahtumia ja tapahtumakulkuja: miten peleissä käsitellään vaikkapa toista maailmansotaa, keskiaikaisen kaupungin elämää, rautatieverkostojen rakentamista tai sivilisaatioiden keskinäisiä vuosisataisia kamppailuja? Pelit mahdollistavat myös vaihtoehtoisen tai ”jossittelevan”, niin kutsutun kontrafaktuaalisen historian esittämisen ja siihen eläytymisen. Pelimaailmassa asiat voivat mennä eri tavalla kuin todellisuudessa ja pelaaja pääsee itse aktiiviseksi toimijaksi. Historioitsijat ovatkin alkaneet tutkia tietokone- ja videopelejä edellä mainituista näkökulmista, ja pelien historiakulttuuria on mahdollista verrata muun muassa elokuvien historiakulttuuriin ja elokuvien tuottamaan historiakuvaan.

Itse olen erikoistunut omassa tutkimuksessani digitaalisten pelien historiakulttuurin toiseen puoleen. Olen kutsunut sitä kulttuuriperinnön professorin Anna Sivulan kanssa tekemissäni tutkimuksissa pelialan sisäiseksi historiakulttuuriksi. Olen ollut pitkään kiinnostunut siitä, miten digitaalisissa pelikulttuureissa hyödynnetään ja työstetään käsityksiä pelien ja pelaamisen muutoksista ja miten vanhoja pelejä ja pelilaitteita otetaan uusiokäyttöön.

Hannu Salmi kirjoittaa historiakulttuurista menneisyyden läsnäolona nykypäivässä. Salmen mukaan menneisyys on läsnä viidellä tavalla, muistina, kokemuksena, käytäntöinä, kulttuuriesineinä ja hyödykkeinä. Kun tarkastelemme digitaalisia pelejä ja pelikulttuureita, voimme löytää kaikki Salmen mainitsemat menneisyyden läsnäolon muodot. Ehkä kaikkein vahvimmin törmäämme kuitenkin hyödykkeiden ulottuvuuteen, peleihin ja pelikoneisiin, jotka hyödyntävät ja kierrättävät vanhempia elementtejä.

Historiakulttuurisia pelihyödykkeitä on kaikkialla. Siitä huolimatta kierrätys voi tuntua yllättävältä, koska digipelaamista on totuttu pitämään edistyskeskeisenä alana, jossa vanhoja pelejä ja pelilaitteita korvataan jatkuvalla syötöllä uusien sukupolvien entistä tehokkaampina ja parempina esitellyillä muodoilla, esimerkiksi uusilla älypuhelimilla, Sony Playstation 5-pelikonsoleilla ja pelisarjojen laajemmilla ja näyttävämmillä uutuuksilla.

Nintendo on jo pidempään julkaissut uusversioita vanhoista tuotteistaan. Kuvassa on Nintendo Classic Mini: Super Nintendo Entertainment System vuodelta 2017, jossa on sisäänrakennettuna kaksikymmentäyksi 1990-luvun alussa julkaistun Super Nintendo -konsolin peliä. Classic Mini muistuttaa myös ulkonäöltään alkuperäistä, mutta on pienempikokoinen.

Mutta samaan aikaan, kun laite- ja ohjelmistovalmistajat tuottavat teknisiä uutuuksia, ne ovat kääntäneet katseensa myös ajassa taaksepäin. Vanhoista peleistä ja pelilaitteista julkaistaan uusversioita, jotka tarjoavat enemmän tai vähemmän tarkasti alkuperäistä muistuttavan pelikokemuksen, joka on samankaltainen kuin esimerkiksi 1980- tai 1990-luvulla. Nintendo esimerkiksi julkaisi viime vuoden lopulla uusversion 1980-luvun Game & Watch -elektroniikkapelistään. Ulkoasultaan uutuus muistuttaa vanhoja Nintendon elektroniikkapelejä, joilla moni suomalainenkin aloitti oman digipelaajan uransa. Uusi ei ole kuitenkaan sama kuin vanha.

Nintendon ”uutuuden” pelisisältö on valittu pomminvarmalla logiikalla: pelinä laitteessa on Nintendon kenties kaikkein tunnetuin peli-ikoni ja brändi, Super Mario Bros. Se on hyppelypeli, jossa putkimies Mario ja hänen veljensä Luigi seikkailevat kolikoita keräillen ja sieniä popsien. Monet tutkijat ovatkin huomauttaneet, että peliyritykset käyttävät omaa historiaansa ja tuotteitaan erittäin valikoivasti. Kaikkia vanhoja ei herätetä henkiin tai ylläpidetä. Henkiin herätetään ainoastaan tarkkaan mietittyjä suursuosikkeja tai muita poimintoja, joita yritykset ovat haluamallaan tavalla valmiita muistelemaan ja tuotteistamaan uudelleen.

Digitaalisten pelien ja pelaamisen historiakulttuuri elää tietenkin myös uustuotteita tehtailevista yrityksistä riippumatta. Peliharrastajien ja keräilijöiden näkymä pelaamisen muutoksiin on yrityksiä laajempi – tai ainakin erilainen. Samaten digitaalinen pelihistoria on alkanut saada omia yhteiskunnallisia instituutioita ylläpitäjäkseen. Peliharrastajien ja tutkijoiden rooli instituutioiden rakentamisessa on ollut keskeinen. Tammikuussa 2017 Tampereen museokeskus Vapriikkiin avattu Suomen pelimuseo on tässä suhteessa kansainvälisestikin edelläkävijä: museo esittelee suomalaista pelaamista ja suomalaisia pelejä, ei pelkästään digitaalisia vaan myös muita pelejä ja museo tekee jatkuvasti monipuolista yhteistyötä tutkijoiden, alan harrastajien, yritysten sekä tavallisten pelaajien kanssa.

Vaikka monet pelialan museohankkeet Suomessa ja maailmalla ovat varsin tuoreita, niin nykyistä instituutioiden synnyn vaihetta on edeltänyt useita muita vaiheita, joiden myötä pelaajat ja peliala ovat tulleet tietoiseksi omasta historiastaan.  Ruotsalainen historiakulttuurin tutkija ja professori Peter Aronsson on kirjoittanut, että historiatietoisuus tarkoittaa käsityksiä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteyksistä. Itse olen tuoreessa tutkimuksessani jakanut suomalaisen digipelialan historiatietoisuuden synnyn neljään, osittain päällekkäiseen aaltoon.

Ensimmäinen aalto syntyi 1980-luvun alussa tilanteessa, jossa pelaaminen alkoi vähitellen yleistyä kolikkopeliautomaateilla, elektroniikkapeleillä, varhaisilla tv- ja videopelikonsoleilla ja pian myös kotitietokoneilla. Uuden nousevan ja kaupallisestikin merkittävältä tuntuneen ja jatkuvassa muutoksessa olleen alan vaiheita alettiin silloin kuvata ja tulkita pelialan ammattilehdissä ja tietokoneharrastuslehtien juttusarjoissa. Yleensä näkökulma oli kansainvälinen, ja digitaalisen pelialan juuria ja kehitystä hahmoteltiin erityisesti yhdysvaltalaisten ja osin japanilaisten laitekokeilujen ja pelisuosikkien kautta. Lehtien kirjoittajat kertoivat pelialan historiasta ensimmäisten julkaisujen, teknisten edistysaskelten ja kaupallisten menestysten kautta.

Toinen historiatietoisuuden aalto puolestaan on näkynyt erityisesti aina silloin, kun suomalaiset pelit ovat saavuttaneet maailmanmainetta ja myyntimenestystä, aina 1980-luvun puolivälistä eteenpäin mutta vahvemmin 2000-luvun alusta lähtien. Tällöin myyntimenestyksiä on luonnehdittu alan sisällä ja myös laajemmassa julkisuudessa historiallisiksi käännekohdiksi, ja peliuutisointi on saanut jopa urheiluvoittojen hehkutuksesta tuttuja kansallisen ylpeyden sävyjä. Historiatietoisuus ei ole tässä tapauksessa ilmennyt aina tapahtumakulkujen esittämisenä vaan käännepisteen paaluttamisena.

Kolmas historiatietoisuuden aalto on ollut henkilökohtaisempi. Se on syntynyt viimeistään 1980-luvun lopulla, kun peleistä kirjoittaneet harrastajat ja toimittajat ovat huomanneet muutoksen omassa pelaamisessaan. Tällöin katoamassa olleisiin peleihin ja pelilaitteisiin on alettu suhtautua nostalgisoiden, niiden hyviä ominaisuuksia arvioiden ja niitä kaivaten. Pelinostalgia on puolestaan luonut kysyntää vanhojen pelien ja pelikoneiden kierrätykselle, keräilylle sekä uustuotannolle, jota viimeistään 1990-luvulla alettiin nimittää retropelaamiseksi. Nostalgia on puolestaan muuttanut jatkuvasti muotoaan tai ainakin vaihtanut kohteitaan, koska uusille pelaajasukupolville on muodostunut omia kaihottuja ilmiöitään.

Pelihistoriaa ylläpitävien ja hyödyntävien instituutioiden synty 2000-luvun kuluessa edustaa historiatietoisuuden neljättä aaltoa. Kaikki edelliset aallot ovat vaikuttaneet instituutioiden syntyyn. Digitaalista pelaamista on tapahtunut jo useita vuosikymmeniä; se on levinnyt ja muuttanut muotoaan. Siksi aika on ollut otollinen digitaalisen pelaamisen muuttumiselle kulttuuriperinnöksi.

Jaakko Suominen on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin professori ja humanistisen tiedekunnan dekaani, joka on erikoistunut muun muassa digitaalisen pelaamisen kulttuurihistoriaan ja historiakulttuurien tutkimukseen. Suominen on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen yhteisessä Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä.

 

Kirjallisuutta

Aronsson, Peter (2005): ”En forskningsfält tar form.” Teoksessa Kulturarvens dynamik. Det institutionaliserade kulturarvets förändringar. Red. Peter Aronsson & Magdalena Hillström. Tema Kultur of samhälle, Skriftserie 2005:2. Linköpings universitet, Linköping.

Salmi, Hannu (2001): ”Menneisyyskokemuksesta hyödykkeisiin – historiakulttuurin muodot.” Teoksessa Jokapäiväinen historia. Toimittaneet Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Tietolipas 177. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001: 134–149.

Suominen, Jaakko (2020): “Popular History: Historical Awareness of Digital Gaming in Finland from the 1980s to the 2010s.” Proceedings of DiGRA2020 conference. DiGRA Digital Library.

Suominen, Jaakko – Reunanen, Markku – Remes, Sami (2015): ”Return in Play: The Emergence of Retrogaming in Finnish Computer Hobbyist and Game Magazines from the 1980s to the 2000s.” Kinephanos – Canadian Journal of Media Studies.

Suominen, Jaakko – Sivula, Anna (2016): “Participatory Historians in Digital Cultural Heritage Process — Monumentalization of the First Finnish Commercial Computer Game.” Refractory – Australian Journal of Entertainment Media, volume 27, 2016 – Themed issue: Born Digital Cultural Heritage.

Suominen, Jaakko – Sivula, Anna – Garda, Maria B. (2018): “Incorporating Curator, Collector and Player Credibilities: Crowdfunding Campaign for the Finnish Museum of Games and the Creation of Game Heritage Community.” Kinephanos – Canadian Journal of Media Studies, Special Issue Preserving Play (edited by Alison Gazzard & Carl Therrien), August 2018.

 

 

Blogisarja: Muistomerkkien kertomaa (Sirpa Aalto)

Erilaiset muistomerkit ovat näkyvä osa julkista muistamisen kulttuuria. Muistomerkkejä pystytetään muistamaan historian henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Se, ketä ja mitä valitaan muistamisen kohteeksi, heijastelee ennen kaikkea yhteisön muistia – harvalla yksityishenkilöllä on varoja ryhtyä pystyttämään kallista muistomerkkiä, mutta yksityishenkilöt voivat olla ajamassa muistomerkin pystytystä. Muistomerkit heijastelevat vahvasti pystyttämisajankohdan henkeä monessakin mielessä. Ne voivat näyttäytyä valtakulttuurin pyrkimyksenä esittää menneisyyttä vain yhdestä näkökulmasta tai jopa propagandana. Yhtenä esimerkkinä muistomerkkeihin liittyvästä valtavasta tunnelatauksesta voi ottaa parin viime vuoden tapahtumat Yhdysvalloista, missä sisällissodan muistomerkkejä on töhritty ja niitä on myös poistettu julkisilta paikoilta. Konferederaation kenraalien ratsastajapatsaat ovat olleet muun muassa Black Lives Matter -liikkeen kannattajille suora osoitus siitä, että Yhdysvaltain historiassa osoitetaan edelleen kunnioitusta rasistisen järjestelmän ylläpitäjille.

Suomessa julkisen muistamisen kulttuuri liittyy vahvasti viime sotiin ja sisällissotaan, jos katsomme muistomerkkien määrää. Jokaisessa pikkukunnassakin on yleensä hautausmaalla viime sodissa kuolleiden muistomerkki. Muistomerkki voi olla patsas tai erillinen osio hautausmaasta, jonka keskellä kohoaa iso risti. Selviytyminen talvi- ja jatkosodasta on suomalainen selviytymistarina, joka on ajallisesti vielä lähellä meitä. Sen vuoksi niitä on myös muistettu näkyvästi. Kaukaisemmat historian tapahtumat eivät saa yhtä lailla huomiota eivätkä muistomerkkejä, ja tämä liittyy vahvasti siihen, miten kertomusta Suomen (kansan) historiasta on rakennettu. Selviytymistarinat vaikkapa Suuresta Pohjansodasta tai nuijasodasta ovat jo kaukaisia tässä hetkessä.

Kuitenkaan nuo kaukaisen menneisyyden henkilöt ja tapahtumat eivät ole vailla merkitystä. Ne on usein valjastettu myöhempinä aikoina palvelemaan jotain asiaa. Kun 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käsitys suomalaisuudesta ja ajan hengen mukaan kansallishengestä vahvistui, juuri noita kaukaisemman menneisyyden tapahtumia ja henkilöitä nostettiin esiin vahvistamaan kansallistunnetta. Suomen itsenäistyttyä on havaittavissa, että 1920- ja 1930-luvuilla pystytetyissä muistomerkeissä haluttiin nostaa esiin kansakunnan rakentajia ja merkkihenkilöitä, kuten piispoja tai paikallisia sankareita. Juuri paikallisuus vaikuttaakin olevan keskeinen tekijä sille, miksi pienillä paikkakunnilla on pystytetty muistomerkkejä tai -laattoja eri henkilöille tai tapahtumille. Esittelen seuraavaksi muutaman esimerkin avulla, miten Pohjois-Pohjanmaalla on haluttu muistaa kaukaisempaa menneisyyttä ja miksi.

Pekka Vesaisen muistomerkit

Pekka Vesainen on juuri sellainen paikallinen sankari Pohjois-Pohjanmaalla, joka on pitkälti suomalaisen kansallisuusaatteen tuote. Pekka (tai Juho) Vesainen eli 1500-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla ja hänet tunnetaan ns. Vanhan Vihan ajalta (1570–1595) miehenä, joka vastasi venäläisten hyökkäyksiin ja osallistui itse puolestaan hyökkäyksiin mm. Petsamon suuntaan. Vesaisesta saatava tieto on puutteellista ja värittynyttä, mikä on jättänyt tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Pekka Vesaisen muistomerkki

Oskari Jauhiaisen rakentama Pekka Vesaisen muistomerkki Yli-Kiimingissä (1936)

1930-luvulla Ylikiimingissä haluttiin muistaa seudun ”omaa poikaa” Vesaista pystyttämällä hänelle muistomerkki. Muistomerkin rakensi Oskari Jauhiainen ja se valmistui vuonna 1936. Ylikiimingin muistomerkki on hyvin erikoinen muiden perinteisten muistomerkkien joukossa. Se on kivistä muurattu miehen pää, joka henkii kansallisromantiikkaa ja karelianismia. Harmaa kivi materiaalina ja pään karkeat muodot tuovat esiin vahvasti kansanomaisen, maskuliinisen Vesaisen. Patsaan paljastustilaisuuden puheissa välittyivät ajan isänmaallisuus ja puolustushenki. Itse patsas symboloi vapautta, voimaa ja isänmaallisuutta.

Myös Iissä haluttiin muistaa Vesaista. Iin kirkon edustalle nostettu Pekka Vesaisen patsas, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Kalervo Kallio, edustaa perinteisempää muistomerkkiä. Pekka Vesainen on kuvattu salskeaksi mieheksi, joka katsoo itään ja pitää kättään miekan kahvalla. Patsaan jalusta muurattiin jo vuonna 1941, mutta jatkosota viivästytti patsaan pystytystä. Lopulta patsas paljastettiin vuonna 1950.

Kymmenen vuoden aikana oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jo paljon, mikä vaikutti kiinnostavalla tavalla patsaan tulkintaan ja merkitykseen. Kun patsas paljastettiin vuonna 1950, sen jalustassa luki vain ”Vesainen” ja ”1940”. Kuitenkin jalustassa oli alun perin ollut teksti: ”Vesaisen johdolla iiläiset karkoittivat vainolaisen 1500-luvulla kotikonnuistaan”- Toisella sivulla puolestaan luki: ”Esi-isäin teitä seuraten Iin miehet nousivat v. 1918 ja v. 1939—40 muitten suomalaisten kanssa torjumaan vihollisen hyökkäystä sekä suojaamaan uskonnon, kodin ja synnyinmaan vapautta”. Nämä tekstit oli pyyhitty pois vuoteen 1950 mennessä eikä patsaan paljastustilaisuudessa ollut en’’ samalla tavalla paatoksellista isänmaallisuutta puheissa, kuten oli ollut Ylikiimingissä vuonna 1936.

Kalervo Kallion veistämä Pekka Vesaisen patsas Iin kirkon edustalla (1950)

Sotien jälkeen ei sopinut esittää Venäjää tai sen perillistä Neuvostoliittoa vihollisena. Valvontakomission aikana Suomesta poistettiin vähin äänin muistomerkeistä tekstejä, jotka eivät sopineet enää poliittiseen ilmapiiriin. Samalla hävisi osa muistikulttuurin historiaa. Tänä päivänä satunnainen matkailija, joka saapuu vaikka Iin Haminaan ja näkee Vesaisen patsaan, ei saa patsaan tekstistä mitään tietoa muuta kuin nimen ja vuosiluvun. Mikäli alkuperäinen teksti olisi luettavissa vaikka opastaulusta, siinä voitaisiin selittää Vesaisen tausta ja osoittaa, kuinka patsaan pystytyksen taustalla on ollut pystytysajankohdan isänmaallinen henki, jonka ilmentymäksi Vesainen nousi.

Vesaisen hahmossa henkilöityi siis laajemminkin 1920- ja 1930-lukujen suomalainen puolustushenki, isänmaallisuus ja menneisyyteen ulottuva identiteetin rakentaminen. Molempien Vesaisen patsaiden pystyttämisajankohdat osuivat hetkeen, jolloin kaivattiin menneisyydestä suomalaisia yhdistäviä voimahahmoja. Vesaiseen liittyvä perimätieto eli voimakkaana Pohjois-Pohjanmaalla, joten häneen oli sopiva projisoida isänmaallisuutta kipeän sisällissodan jälkeen. Muistomerkkien vahva maskuliinisuus on korostettua, mikä on tyypillistä tuon ajan muistomerkeille. Niissä naisilla oli harvoin sijaa ja silloinkin lähinnä äiteinä, jotka surivat menetettyjä poikiaan. Muistaminen keskittyi nimenomaan miehiin ja heidän tekoihinsa.

 

Sirpa Aalto on Oulun yliopiston dosentti, joka on tutkimuksissaan keskittynyt islantilaiseen saagakirjallisuuteen historian lähteenä, Islannin ja Norjan keskiaikaan sekä skandinaavien ja saamelaisten väliseen vuorovaikutukseen keskiajalla. Hän on myös tutkinut pseudohistorioita koskien Suomen muinaisuutta sekä koloniaalista historiankirjoitusta.

Kuvat: Timo Ylimaunu

Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka: blogisarja alkaa

Hyvät Suomen Historiallisen Seuran jäsenet ja ystävät,

Lady writing at the desk (The Phoebus Foundation), Wikimedia commons

Suomen Historiallisen Seuran hallitus käynnistää vuoden 2021 alussa temaattisen tutkimusvuoden Historiakulttuuri ja historiapolitiikka, jonka ajankohtaisena teemana on historian käyttö ja väärinkäyttö. Elämme aikaa, jolloin keskustelu tieteestä, tieteellisen tiedon käytöstä ja totuuden merkityksestä on vilkasta ja ristiriitaistakin. Siksi haluamme nostaa historioitsijat esiin ja tarjota mahdollisuuden punnituille puheenvuoroille aihepiiriin liittyen. Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten historiaa käytetään juuri nyt politiikassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja laajemmin kulttuurissa. Pyrimme lähestymään teemaa laajasti ja saamaan suomalaisen historioitsijayhteisön mukaan keskustelemaan.

Blogisarjan kirjoittajat ovat Historiallisen seuran tutkijajäseniä eli dosenttitasoisia ansiotuneita historiantutkijoita, jotka toimivat opettajina ja tutkijoina eri puolella Suomea. Blogisarja tarjoaa näin myös mahdollisuuden tutustua  seuraan ja sen laajaan tutkijajäsenjoukkoon. Blogissa kirjoittajat lähestyvät teemavuoden aihetta oman tutkimusasiantuntemuksensa näkökulmasta. Blogin myötä on mahdollista seurata myös ajankohtaisia historia-alan tutkimushankkeita.

Sarjan julkaisusta vastaa Suomen Historiallisen Seuran hallitus, mutta tekstit edustavat kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä ja mielipiteitä. Toivomme, että tekstit synnyttävät keskustelua, jota voi jatkaa esimerkiksi seuran sosiaalisen median kanavissa sekä myöhemmin vuoden aikana järjestettävissä yleisissä keskustelutilaisuuksissa. Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka on mukana tiedetoimijoiden yhteisessä Tutkitun tiedon teemavuodessa 2021.

 

Toivotan kaikille seuran jäsenille ja historiantutkimuksen ystäville valoisampaa vuotta 2021,

Maarit Leskelä-Kärki

Suomen historiallisen seuran hallituksen puheenjohtaja

Kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori, Turun yliopisto