Blogisarja: Muistomerkkien kertomaa (Sirpa Aalto)

Erilaiset muistomerkit ovat näkyvä osa julkista muistamisen kulttuuria. Muistomerkkejä pystytetään muistamaan historian henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Se, ketä ja mitä valitaan muistamisen kohteeksi, heijastelee ennen kaikkea yhteisön muistia – harvalla yksityishenkilöllä on varoja ryhtyä pystyttämään kallista muistomerkkiä, mutta yksityishenkilöt voivat olla ajamassa muistomerkin pystytystä. Muistomerkit heijastelevat vahvasti pystyttämisajankohdan henkeä monessakin mielessä. Ne voivat näyttäytyä valtakulttuurin pyrkimyksenä esittää menneisyyttä vain yhdestä näkökulmasta tai jopa propagandana. Yhtenä esimerkkinä muistomerkkeihin liittyvästä valtavasta tunnelatauksesta voi ottaa parin viime vuoden tapahtumat Yhdysvalloista, missä sisällissodan muistomerkkejä on töhritty ja niitä on myös poistettu julkisilta paikoilta. Konferederaation kenraalien ratsastajapatsaat ovat olleet muun muassa Black Lives Matter -liikkeen kannattajille suora osoitus siitä, että Yhdysvaltain historiassa osoitetaan edelleen kunnioitusta rasistisen järjestelmän ylläpitäjille.

Suomessa julkisen muistamisen kulttuuri liittyy vahvasti viime sotiin ja sisällissotaan, jos katsomme muistomerkkien määrää. Jokaisessa pikkukunnassakin on yleensä hautausmaalla viime sodissa kuolleiden muistomerkki. Muistomerkki voi olla patsas tai erillinen osio hautausmaasta, jonka keskellä kohoaa iso risti. Selviytyminen talvi- ja jatkosodasta on suomalainen selviytymistarina, joka on ajallisesti vielä lähellä meitä. Sen vuoksi niitä on myös muistettu näkyvästi. Kaukaisemmat historian tapahtumat eivät saa yhtä lailla huomiota eivätkä muistomerkkejä, ja tämä liittyy vahvasti siihen, miten kertomusta Suomen (kansan) historiasta on rakennettu. Selviytymistarinat vaikkapa Suuresta Pohjansodasta tai nuijasodasta ovat jo kaukaisia tässä hetkessä.

Kuitenkaan nuo kaukaisen menneisyyden henkilöt ja tapahtumat eivät ole vailla merkitystä. Ne on usein valjastettu myöhempinä aikoina palvelemaan jotain asiaa. Kun 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käsitys suomalaisuudesta ja ajan hengen mukaan kansallishengestä vahvistui, juuri noita kaukaisemman menneisyyden tapahtumia ja henkilöitä nostettiin esiin vahvistamaan kansallistunnetta. Suomen itsenäistyttyä on havaittavissa, että 1920- ja 1930-luvuilla pystytetyissä muistomerkeissä haluttiin nostaa esiin kansakunnan rakentajia ja merkkihenkilöitä, kuten piispoja tai paikallisia sankareita. Juuri paikallisuus vaikuttaakin olevan keskeinen tekijä sille, miksi pienillä paikkakunnilla on pystytetty muistomerkkejä tai -laattoja eri henkilöille tai tapahtumille. Esittelen seuraavaksi muutaman esimerkin avulla, miten Pohjois-Pohjanmaalla on haluttu muistaa kaukaisempaa menneisyyttä ja miksi.

Pekka Vesaisen muistomerkit

Pekka Vesainen on juuri sellainen paikallinen sankari Pohjois-Pohjanmaalla, joka on pitkälti suomalaisen kansallisuusaatteen tuote. Pekka (tai Juho) Vesainen eli 1500-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla ja hänet tunnetaan ns. Vanhan Vihan ajalta (1570–1595) miehenä, joka vastasi venäläisten hyökkäyksiin ja osallistui itse puolestaan hyökkäyksiin mm. Petsamon suuntaan. Vesaisesta saatava tieto on puutteellista ja värittynyttä, mikä on jättänyt tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Pekka Vesaisen muistomerkki

Oskari Jauhiaisen rakentama Pekka Vesaisen muistomerkki Yli-Kiimingissä (1936)

1930-luvulla Ylikiimingissä haluttiin muistaa seudun ”omaa poikaa” Vesaista pystyttämällä hänelle muistomerkki. Muistomerkin rakensi Oskari Jauhiainen ja se valmistui vuonna 1936. Ylikiimingin muistomerkki on hyvin erikoinen muiden perinteisten muistomerkkien joukossa. Se on kivistä muurattu miehen pää, joka henkii kansallisromantiikkaa ja karelianismia. Harmaa kivi materiaalina ja pään karkeat muodot tuovat esiin vahvasti kansanomaisen, maskuliinisen Vesaisen. Patsaan paljastustilaisuuden puheissa välittyivät ajan isänmaallisuus ja puolustushenki. Itse patsas symboloi vapautta, voimaa ja isänmaallisuutta.

Myös Iissä haluttiin muistaa Vesaista. Iin kirkon edustalle nostettu Pekka Vesaisen patsas, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Kalervo Kallio, edustaa perinteisempää muistomerkkiä. Pekka Vesainen on kuvattu salskeaksi mieheksi, joka katsoo itään ja pitää kättään miekan kahvalla. Patsaan jalusta muurattiin jo vuonna 1941, mutta jatkosota viivästytti patsaan pystytystä. Lopulta patsas paljastettiin vuonna 1950.

Kymmenen vuoden aikana oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jo paljon, mikä vaikutti kiinnostavalla tavalla patsaan tulkintaan ja merkitykseen. Kun patsas paljastettiin vuonna 1950, sen jalustassa luki vain ”Vesainen” ja ”1940”. Kuitenkin jalustassa oli alun perin ollut teksti: ”Vesaisen johdolla iiläiset karkoittivat vainolaisen 1500-luvulla kotikonnuistaan”- Toisella sivulla puolestaan luki: ”Esi-isäin teitä seuraten Iin miehet nousivat v. 1918 ja v. 1939—40 muitten suomalaisten kanssa torjumaan vihollisen hyökkäystä sekä suojaamaan uskonnon, kodin ja synnyinmaan vapautta”. Nämä tekstit oli pyyhitty pois vuoteen 1950 mennessä eikä patsaan paljastustilaisuudessa ollut en’’ samalla tavalla paatoksellista isänmaallisuutta puheissa, kuten oli ollut Ylikiimingissä vuonna 1936.

Kalervo Kallion veistämä Pekka Vesaisen patsas Iin kirkon edustalla (1950)

Sotien jälkeen ei sopinut esittää Venäjää tai sen perillistä Neuvostoliittoa vihollisena. Valvontakomission aikana Suomesta poistettiin vähin äänin muistomerkeistä tekstejä, jotka eivät sopineet enää poliittiseen ilmapiiriin. Samalla hävisi osa muistikulttuurin historiaa. Tänä päivänä satunnainen matkailija, joka saapuu vaikka Iin Haminaan ja näkee Vesaisen patsaan, ei saa patsaan tekstistä mitään tietoa muuta kuin nimen ja vuosiluvun. Mikäli alkuperäinen teksti olisi luettavissa vaikka opastaulusta, siinä voitaisiin selittää Vesaisen tausta ja osoittaa, kuinka patsaan pystytyksen taustalla on ollut pystytysajankohdan isänmaallinen henki, jonka ilmentymäksi Vesainen nousi.

Vesaisen hahmossa henkilöityi siis laajemminkin 1920- ja 1930-lukujen suomalainen puolustushenki, isänmaallisuus ja menneisyyteen ulottuva identiteetin rakentaminen. Molempien Vesaisen patsaiden pystyttämisajankohdat osuivat hetkeen, jolloin kaivattiin menneisyydestä suomalaisia yhdistäviä voimahahmoja. Vesaiseen liittyvä perimätieto eli voimakkaana Pohjois-Pohjanmaalla, joten häneen oli sopiva projisoida isänmaallisuutta kipeän sisällissodan jälkeen. Muistomerkkien vahva maskuliinisuus on korostettua, mikä on tyypillistä tuon ajan muistomerkeille. Niissä naisilla oli harvoin sijaa ja silloinkin lähinnä äiteinä, jotka surivat menetettyjä poikiaan. Muistaminen keskittyi nimenomaan miehiin ja heidän tekoihinsa.

 

Sirpa Aalto on Oulun yliopiston dosentti, joka on tutkimuksissaan keskittynyt islantilaiseen saagakirjallisuuteen historian lähteenä, Islannin ja Norjan keskiaikaan sekä skandinaavien ja saamelaisten väliseen vuorovaikutukseen keskiajalla. Hän on myös tutkinut pseudohistorioita koskien Suomen muinaisuutta sekä koloniaalista historiankirjoitusta.

Kuvat: Timo Ylimaunu

Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka: blogisarja alkaa

Hyvät Suomen Historiallisen Seuran jäsenet ja ystävät,

Lady writing at the desk (The Phoebus Foundation), Wikimedia commons

Suomen Historiallisen Seuran hallitus käynnistää vuoden 2021 alussa temaattisen tutkimusvuoden Historiakulttuuri ja historiapolitiikka, jonka ajankohtaisena teemana on historian käyttö ja väärinkäyttö. Elämme aikaa, jolloin keskustelu tieteestä, tieteellisen tiedon käytöstä ja totuuden merkityksestä on vilkasta ja ristiriitaistakin. Siksi haluamme nostaa historioitsijat esiin ja tarjota mahdollisuuden punnituille puheenvuoroille aihepiiriin liittyen. Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten historiaa käytetään juuri nyt politiikassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja laajemmin kulttuurissa. Pyrimme lähestymään teemaa laajasti ja saamaan suomalaisen historioitsijayhteisön mukaan keskustelemaan.

Blogisarjan kirjoittajat ovat Historiallisen seuran tutkijajäseniä eli dosenttitasoisia ansiotuneita historiantutkijoita, jotka toimivat opettajina ja tutkijoina eri puolella Suomea. Blogisarja tarjoaa näin myös mahdollisuuden tutustua  seuraan ja sen laajaan tutkijajäsenjoukkoon. Blogissa kirjoittajat lähestyvät teemavuoden aihetta oman tutkimusasiantuntemuksensa näkökulmasta. Blogin myötä on mahdollista seurata myös ajankohtaisia historia-alan tutkimushankkeita.

Sarjan julkaisusta vastaa Suomen Historiallisen Seuran hallitus, mutta tekstit edustavat kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä ja mielipiteitä. Toivomme, että tekstit synnyttävät keskustelua, jota voi jatkaa esimerkiksi seuran sosiaalisen median kanavissa sekä myöhemmin vuoden aikana järjestettävissä yleisissä keskustelutilaisuuksissa. Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka on mukana tiedetoimijoiden yhteisessä Tutkitun tiedon teemavuodessa 2021.

 

Toivotan kaikille seuran jäsenille ja historiantutkimuksen ystäville valoisampaa vuotta 2021,

Maarit Leskelä-Kärki

Suomen historiallisen seuran hallituksen puheenjohtaja

Kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori, Turun yliopisto