Blogisarja: Suomen tarina muuttuvassa historiakulttuurissa (Jukka Kortti)

Historiakulttuurilla on viitattu tapoihin, joilla menneisyyttä tuotetaan ja ylläpidetään tiedolla ja mielikuvilla sekä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Nämä tavat ovat usein hyvin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Sillä, missä, milloin ja mistä lähtökohdista tulkintoja menneisyydestä tehdään, on suuri merkitys ihmisten historiatietoisuudelle.

Historiakulttuuri-käsite luotiin Saksassa 1970-luvulla, kun pyrittiin käsittelemään Saksan 1900-luvun traumaattista historiaa historianopetuksessa. Tässä ”menneisyydenhallinnassa” (Vergangenheitsbewältigung) historiantutkimuksella on ollut merkittävä rooli. Mutta kuten käsitteen tärkeimpiin teoretisoijiin kuuluva Jörn Rüsen on luokitellut, kognitiivisen, faktoihin pohjaavan historiatiedon lisäksi historiakulttuuri on esteettistä, poliittista, moraalista ja uskonnollista.

Keskeistä historiakulttuurissa onkin, että ammattihistorioitsijat eivät suinkaan vastaa kaikesta historian merkitysten muodostumisesta. Akateeminen historia on vain yksi historiakulttuurin osatekijä yhdessä kouluopetuksen, museoiden (ja muiden muisti-instituutioiden), taiteen ja erilaisten populaarikulttuurimuotojen kokonaisuudessa. Etenkin medialla on historiakulttuurissa(kin) kasvava rooli. Historiasta onkin tullut 2000-luvulla yhä enemmän kulutushyödyke.

Yksi perinteinen historiakulttuurin muoto ovat kansallispäivät ja muut kansalliset muistojuhlallisuudet. Suomessa meillä on tästä tuoretta ja moninaista kokemusta muutaman vuoden takaa, kun vietettiin niin itsenäisyyden kuin sisällissodan satavuotisia. Kansallispäivät ja -juhlat ovat keskeisiä areenoja vahvistaa kansallista identiteettiä. Valtioneuvoston alainen Suomi 100 -juhlavuosi oli tällainen ”virallista” historiakultuttuuria edustava kansallinen projekti.

Vuonna 2017 suomalaista historiakulttuuria toteutettiin laajasti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnassa. Lähde: Wikimedia Commons.

Itsenäisyyden vietto on myös tilaisuus, jolloin kolumnipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa päästään päivittelemään, kuinka aina vain niitä sotia pitää muistella: ”Entä hyvinvointivaltion saavutukset, maailman paras koulujärjestelmä tai vaikkapa naisten varhainen äänioikeus?”, kysellään. Tavaksi on tullut myös korostaa, kuinka vähemmistöt unohdetaan Suomen tarinasta. Tai että kipeitä asioita, kuten sisällissodan vankileirejä ja natsien kanssa sotaveljeilyä peitellään. Näihin somen besserwissereihin kuuluu usein myös tutkijoita.

Sosiaalipsykologien Inari Sakin ja Eemeli Hakokönkään analyysi Suomi 100 -ohjelmasta kuitenkin osoittaa, että kulttuuri ja hyvinvointivaltio olivat paljon yleisempiä aiheita kuin sota ja politiikka juhlavuoden tapahtumissa. Monikulttuurisuus oli yhtä yleinen teema kuin sota. Naisten rooli, sotatraumat ja paikallisuus nousivat niin ikään esiin tutkimuksen sisältöanalyysissä.

Muistan itsekin ottaneen osaa juhlavuoteen liittyvään keskustelutilaisuuteen Kansallismuseossa, jossa meitä panelisteja ympäröi Julkinen ja kätketty Suomi -valokuvanäyttely. Valokuvissa tuotiin esiin muun muassa suomalaisten vähemmistöjen asema ja suomalaisten pitämät keskitysleirit Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.

Niin ikään Pilvi Torstin kyselytutkimuksiin pohjautuva hanke osoitti jo vajaat kymmenen vuotta sitten, että ”oppivelvollisuus, peruskoulu ja ilmainen koulutus” oli tärkeämpi aihealue suomalaisille kuin talvisota. Jatkosodan edelle menivät ”naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus v. 1906” ja hyvinvointiyhteiskunta.

Näyttäisikin pikemmin siltä, että suomalaiset ovat poikkeus mitä tulee sodan merkitykseen historiakulttuurissa – siinä, ettei sota olekaan tärkein aihealue kansan historiatietoisuudessa. Laajassa kansainvälisessä kyselytutkimuksessa nimittäin osoitettiin, että maailmansodat olivat paitsi kaikissa länsimaissa, myös Aasiassa tärkeimmät tapahtumat 1900-luvun historiassa. Tuo tutkimus tosin tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten. Historiakulttuuri ole staattinen, vaan siihen vaikuttaa kulloinenkin nykyisyys, tulevaisuuskin. Tällä hetkellä suomalaisten historiaansa liittyvät arvot ovat lähempänä muiden Pohjoismaiden vastaavia: arvostetaan hyvinvointivaltiota, luontoa ja kansainvälisyyttä.

Sotien kaltaiset toistetut kansalliset historianarratiivit ja -myytit ovat liima, jolla kansallisvaltiota pidetään koossa. Olisiko nykyään kuitenkin niin, että suomalainen älymystö uusintaa sellaista tulkintaa suomalaisuuden vietosta, josta on tullut myytti? Sisällissodan satavuotismuistamisessakin törmäsi usein näkemykseen, että vuoden 1918 narratiivi olisi edelleen vain valkoisen Suomen luoma – tai ettei ainakaan punaista tarinaa olisi kuultu. Ehkä se onkin liberaali älymystö, joka elää 1950-lukua, eivätkä kansalliskonservatiivit?

Muistomerkit ovat tärkeä osa historiakulttuuria. Vuoden 1918 tapahtumien katsotaan edelleenkin kertovan vain valkoisen narratiivin. Kuvassa Hennalan Punaisten muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1949. Lähde: Wikimedia Commons.

Tärkeäähän toki sotauhraukset, sisu ja urheilusankarit ovat vieläkin suomalaisessa historiakulttuurissa. Kansallinen katse ja käsitys itsenäisyydestä tähtiin kirjoitettuna päämääränä elää edelleen vahvasti esimerkiksi historian oppikirjoissa ja yleisesityksissä.

Globalisaation ja monikulttuurisuuden, kuten myös historiantutkimuksen tuoreimpien tuloksien myötä myytti Suomesta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisenä kansakuntana on kuitenkin alkanut murentua. Suomen tarinankin yhteydessä voi jo puhua ”särkyneestä peilistä” – useasta ja kiistanalaisesta historianarratiivista. Metaforaa on käytetty luonnehtimaan saksalaista historiatutkimusta 2000-luvulla.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kansallisen historian monimuotoistuminen ole mikään universaali, lineaarinen kehityskulku. Monissa Itä-Euroopan jälkisosialistisissa maissa suuret kansalliset kertomukset ovat vahvistuneet, ja niistä on tullut keskeinen osa valtaapitävien historiapolitiikkaa. Puhumattakaan puhtaan autoritaarisista maista, kuten Venäjä, joissa historiaa on voimakkaasti valjastettu viime aikoina nationalistisen sisä-, ulko- ja geopolitiikan tarpeisiin. Myös Yhdysvalloissa konservatiivit ovat hyökänneet niin sanottua 1619-projektia kohtaan, jossa Amerikan orjuushistoria halutaan nostaa keskeiseksi historianarratiiviksi kouluissa. Trumpilainen oikeisto pitää ohjelmaa antiamerikkalaisena indoktrinaationa ja haluaa pelastaa koulut Amerikan ”1776-vetoomuksella”.

Historiakulttuurilla on siis väliä. Sitä pitää myös tutkia, kuten myös akateemisen historiantutkimuksen roolia historiakulttuurissa. Suomessa tätä ei ole juuri tehty, ainakaan kovin systemaattisesti.

Monitieteinen hankkeemme Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus vastaa tähän tarpeeseen. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita millaisten prosessien kautta Suomen historian narratiivit ovat syntyneet, miten niiden sisällöstä on neuvoteltu sekä millainen narratiivi suomalaisuudesta yleisölle välittyy. Lisäksi hanke on kiinnostunut siitä, miten akateeminen historiantutkimus resonoi esteettisen historiakulttuurin kanssa. Hankkeessa on myös taiteellinen ja vastaanotollinen ulottuvuus, kun moninaisista taustoista tulevat kansalaiset tulkitsevat Suomen historiaa muun muassa taiteen ja niin sanottujen narratiivikorttien kautta. Hankkeen tutkimuskohteina ovat etenkin juhlavuonna 2017 avattu Kansallismuseon Suomen tarina -pysyväisnäyttely, jonka tekemiseen otti osaa myös historiantutkijoita, sekä Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktio- ja dokumenttielokuvat.

 

VTT, dosentti Jukka Kortti on yhteiskuntahistorioitsija, joka johtaa toukokuussa 2021 aloittanutta Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus. Kortin kiinnostus hankkeessa koskee etenkin siitä, miten ”totuutta”, evidenssiä ja autenttisuutta käsitellään historiallisessa dokumenttielokuvassa, ja mikä on akateemiseen historiantutkimukseen rooli historiakulttuurissa.

Muut hankkeet tutkijat ovat väitöskirjatutkijat KM Mari Viita-aho ja FM Aleksi Marti, FT, dosentti Rami Mähkä sekä BA, MBA Martina Marti, joka kuratoi hankkeen taiteellisen osion. Viita-ahon väitöstutkimus koskee museoiden yhteiskunnallista toimijuutta, hankkeessamme Suomen tarina -näyttelyä. Aleksi Martin hanke tutkii maahanmuuttajataustaisten nuorten omaksumia historiallisia narratiiveja, ja sitä miten ne resonoivat suomalaisessa historiakulttuurissa vallitsevien narratiivien kanssa. Mähkän tutkimuskohteena ovat Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktioelokuvat.

 

Kirjallisuutta:

Ahonen, Sirkka Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historiankirjoissa. Helsinki: Gaudeamus, 2017.

Berger, Stefan, The Past as History. National Identity and Historical Consciousness in Modern Europe Basingstoke: Palgrave Macmillan 2015.

Grever, Maria & Robbert-Jan Adriaansen, “Historical Culture: A Concept Revisited”, 73–89. Palgrave Handbook of Research in Historical Culture and Education. Edited by Mario Carretero, Stefan Berger & Maria Grever. London: Palgrave 2017.

de Groot, Jerome, Consuming History: Historian and Heritage in Contemporary Popular Culture. London and New York: Routledge, 2009.

Liu, J. H., Goldstein-Hawes, R., Hilton, D., Huang, L. L., Gastardo-Conaco, C., Dresler-Hawke, E., Kashima, Y., “Social representations of events and people in world history across 12 cultures.” Journal of Cross-Cultural Psychology, Vol. 36 No. 2, March 2005: 171-191

McCroen, David & Gayle McPherson. National days. Constructing and Mobilising National Identity. Basingstoke, New York: Palgrave Macmillan 2009.

Rüsen, Jörn, Historik. Theorie der Geschichtswissenschaft. Köln: Böhlau Verlag, 2013.

Sakki, Inari & Eemeli Hakoköngäs, “Celebrating nationhood: Negotiating nationhood and history in Finland’s centenary celebrations” Nations and Nationalism Volume 26, Issue 4, 2020: 864–882.

Torsti, Pilvi, Suomalaiset ja historia Helsinki: Gaudeamus, 2012.