Blogisarja: Suomen tarina muuttuvassa historiakulttuurissa (Jukka Kortti)

Historiakulttuurilla on viitattu tapoihin, joilla menneisyyttä tuotetaan ja ylläpidetään tiedolla ja mielikuvilla sekä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Nämä tavat ovat usein hyvin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Sillä, missä, milloin ja mistä lähtökohdista tulkintoja menneisyydestä tehdään, on suuri merkitys ihmisten historiatietoisuudelle.

Historiakulttuuri-käsite luotiin Saksassa 1970-luvulla, kun pyrittiin käsittelemään Saksan 1900-luvun traumaattista historiaa historianopetuksessa. Tässä ”menneisyydenhallinnassa” (Vergangenheitsbewältigung) historiantutkimuksella on ollut merkittävä rooli. Mutta kuten käsitteen tärkeimpiin teoretisoijiin kuuluva Jörn Rüsen on luokitellut, kognitiivisen, faktoihin pohjaavan historiatiedon lisäksi historiakulttuuri on esteettistä, poliittista, moraalista ja uskonnollista.

Keskeistä historiakulttuurissa onkin, että ammattihistorioitsijat eivät suinkaan vastaa kaikesta historian merkitysten muodostumisesta. Akateeminen historia on vain yksi historiakulttuurin osatekijä yhdessä kouluopetuksen, museoiden (ja muiden muisti-instituutioiden), taiteen ja erilaisten populaarikulttuurimuotojen kokonaisuudessa. Etenkin medialla on historiakulttuurissa(kin) kasvava rooli. Historiasta onkin tullut 2000-luvulla yhä enemmän kulutushyödyke.

Yksi perinteinen historiakulttuurin muoto ovat kansallispäivät ja muut kansalliset muistojuhlallisuudet. Suomessa meillä on tästä tuoretta ja moninaista kokemusta muutaman vuoden takaa, kun vietettiin niin itsenäisyyden kuin sisällissodan satavuotisia. Kansallispäivät ja -juhlat ovat keskeisiä areenoja vahvistaa kansallista identiteettiä. Valtioneuvoston alainen Suomi 100 -juhlavuosi oli tällainen ”virallista” historiakultuttuuria edustava kansallinen projekti.

Vuonna 2017 suomalaista historiakulttuuria toteutettiin laajasti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnassa. Lähde: Wikimedia Commons.

Itsenäisyyden vietto on myös tilaisuus, jolloin kolumnipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa päästään päivittelemään, kuinka aina vain niitä sotia pitää muistella: ”Entä hyvinvointivaltion saavutukset, maailman paras koulujärjestelmä tai vaikkapa naisten varhainen äänioikeus?”, kysellään. Tavaksi on tullut myös korostaa, kuinka vähemmistöt unohdetaan Suomen tarinasta. Tai että kipeitä asioita, kuten sisällissodan vankileirejä ja natsien kanssa sotaveljeilyä peitellään. Näihin somen besserwissereihin kuuluu usein myös tutkijoita.

Sosiaalipsykologien Inari Sakin ja Eemeli Hakokönkään analyysi Suomi 100 -ohjelmasta kuitenkin osoittaa, että kulttuuri ja hyvinvointivaltio olivat paljon yleisempiä aiheita kuin sota ja politiikka juhlavuoden tapahtumissa. Monikulttuurisuus oli yhtä yleinen teema kuin sota. Naisten rooli, sotatraumat ja paikallisuus nousivat niin ikään esiin tutkimuksen sisältöanalyysissä.

Muistan itsekin ottaneen osaa juhlavuoteen liittyvään keskustelutilaisuuteen Kansallismuseossa, jossa meitä panelisteja ympäröi Julkinen ja kätketty Suomi -valokuvanäyttely. Valokuvissa tuotiin esiin muun muassa suomalaisten vähemmistöjen asema ja suomalaisten pitämät keskitysleirit Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.

Niin ikään Pilvi Torstin kyselytutkimuksiin pohjautuva hanke osoitti jo vajaat kymmenen vuotta sitten, että ”oppivelvollisuus, peruskoulu ja ilmainen koulutus” oli tärkeämpi aihealue suomalaisille kuin talvisota. Jatkosodan edelle menivät ”naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus v. 1906” ja hyvinvointiyhteiskunta.

Näyttäisikin pikemmin siltä, että suomalaiset ovat poikkeus mitä tulee sodan merkitykseen historiakulttuurissa – siinä, ettei sota olekaan tärkein aihealue kansan historiatietoisuudessa. Laajassa kansainvälisessä kyselytutkimuksessa nimittäin osoitettiin, että maailmansodat olivat paitsi kaikissa länsimaissa, myös Aasiassa tärkeimmät tapahtumat 1900-luvun historiassa. Tuo tutkimus tosin tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten. Historiakulttuuri ole staattinen, vaan siihen vaikuttaa kulloinenkin nykyisyys, tulevaisuuskin. Tällä hetkellä suomalaisten historiaansa liittyvät arvot ovat lähempänä muiden Pohjoismaiden vastaavia: arvostetaan hyvinvointivaltiota, luontoa ja kansainvälisyyttä.

Sotien kaltaiset toistetut kansalliset historianarratiivit ja -myytit ovat liima, jolla kansallisvaltiota pidetään koossa. Olisiko nykyään kuitenkin niin, että suomalainen älymystö uusintaa sellaista tulkintaa suomalaisuuden vietosta, josta on tullut myytti? Sisällissodan satavuotismuistamisessakin törmäsi usein näkemykseen, että vuoden 1918 narratiivi olisi edelleen vain valkoisen Suomen luoma – tai ettei ainakaan punaista tarinaa olisi kuultu. Ehkä se onkin liberaali älymystö, joka elää 1950-lukua, eivätkä kansalliskonservatiivit?

Muistomerkit ovat tärkeä osa historiakulttuuria. Vuoden 1918 tapahtumien katsotaan edelleenkin kertovan vain valkoisen narratiivin. Kuvassa Hennalan Punaisten muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1949. Lähde: Wikimedia Commons.

Tärkeäähän toki sotauhraukset, sisu ja urheilusankarit ovat vieläkin suomalaisessa historiakulttuurissa. Kansallinen katse ja käsitys itsenäisyydestä tähtiin kirjoitettuna päämääränä elää edelleen vahvasti esimerkiksi historian oppikirjoissa ja yleisesityksissä.

Globalisaation ja monikulttuurisuuden, kuten myös historiantutkimuksen tuoreimpien tuloksien myötä myytti Suomesta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisenä kansakuntana on kuitenkin alkanut murentua. Suomen tarinankin yhteydessä voi jo puhua ”särkyneestä peilistä” – useasta ja kiistanalaisesta historianarratiivista. Metaforaa on käytetty luonnehtimaan saksalaista historiatutkimusta 2000-luvulla.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kansallisen historian monimuotoistuminen ole mikään universaali, lineaarinen kehityskulku. Monissa Itä-Euroopan jälkisosialistisissa maissa suuret kansalliset kertomukset ovat vahvistuneet, ja niistä on tullut keskeinen osa valtaapitävien historiapolitiikkaa. Puhumattakaan puhtaan autoritaarisista maista, kuten Venäjä, joissa historiaa on voimakkaasti valjastettu viime aikoina nationalistisen sisä-, ulko- ja geopolitiikan tarpeisiin. Myös Yhdysvalloissa konservatiivit ovat hyökänneet niin sanottua 1619-projektia kohtaan, jossa Amerikan orjuushistoria halutaan nostaa keskeiseksi historianarratiiviksi kouluissa. Trumpilainen oikeisto pitää ohjelmaa antiamerikkalaisena indoktrinaationa ja haluaa pelastaa koulut Amerikan ”1776-vetoomuksella”.

Historiakulttuurilla on siis väliä. Sitä pitää myös tutkia, kuten myös akateemisen historiantutkimuksen roolia historiakulttuurissa. Suomessa tätä ei ole juuri tehty, ainakaan kovin systemaattisesti.

Monitieteinen hankkeemme Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus vastaa tähän tarpeeseen. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita millaisten prosessien kautta Suomen historian narratiivit ovat syntyneet, miten niiden sisällöstä on neuvoteltu sekä millainen narratiivi suomalaisuudesta yleisölle välittyy. Lisäksi hanke on kiinnostunut siitä, miten akateeminen historiantutkimus resonoi esteettisen historiakulttuurin kanssa. Hankkeessa on myös taiteellinen ja vastaanotollinen ulottuvuus, kun moninaisista taustoista tulevat kansalaiset tulkitsevat Suomen historiaa muun muassa taiteen ja niin sanottujen narratiivikorttien kautta. Hankkeen tutkimuskohteina ovat etenkin juhlavuonna 2017 avattu Kansallismuseon Suomen tarina -pysyväisnäyttely, jonka tekemiseen otti osaa myös historiantutkijoita, sekä Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktio- ja dokumenttielokuvat.

 

VTT, dosentti Jukka Kortti on yhteiskuntahistorioitsija, joka johtaa toukokuussa 2021 aloittanutta Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus. Kortin kiinnostus hankkeessa koskee etenkin siitä, miten ”totuutta”, evidenssiä ja autenttisuutta käsitellään historiallisessa dokumenttielokuvassa, ja mikä on akateemiseen historiantutkimukseen rooli historiakulttuurissa.

Muut hankkeet tutkijat ovat väitöskirjatutkijat KM Mari Viita-aho ja FM Aleksi Marti, FT, dosentti Rami Mähkä sekä BA, MBA Martina Marti, joka kuratoi hankkeen taiteellisen osion. Viita-ahon väitöstutkimus koskee museoiden yhteiskunnallista toimijuutta, hankkeessamme Suomen tarina -näyttelyä. Aleksi Martin hanke tutkii maahanmuuttajataustaisten nuorten omaksumia historiallisia narratiiveja, ja sitä miten ne resonoivat suomalaisessa historiakulttuurissa vallitsevien narratiivien kanssa. Mähkän tutkimuskohteena ovat Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktioelokuvat.

 

Kirjallisuutta:

Ahonen, Sirkka Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historiankirjoissa. Helsinki: Gaudeamus, 2017.

Berger, Stefan, The Past as History. National Identity and Historical Consciousness in Modern Europe Basingstoke: Palgrave Macmillan 2015.

Grever, Maria & Robbert-Jan Adriaansen, “Historical Culture: A Concept Revisited”, 73–89. Palgrave Handbook of Research in Historical Culture and Education. Edited by Mario Carretero, Stefan Berger & Maria Grever. London: Palgrave 2017.

de Groot, Jerome, Consuming History: Historian and Heritage in Contemporary Popular Culture. London and New York: Routledge, 2009.

Liu, J. H., Goldstein-Hawes, R., Hilton, D., Huang, L. L., Gastardo-Conaco, C., Dresler-Hawke, E., Kashima, Y., “Social representations of events and people in world history across 12 cultures.” Journal of Cross-Cultural Psychology, Vol. 36 No. 2, March 2005: 171-191

McCroen, David & Gayle McPherson. National days. Constructing and Mobilising National Identity. Basingstoke, New York: Palgrave Macmillan 2009.

Rüsen, Jörn, Historik. Theorie der Geschichtswissenschaft. Köln: Böhlau Verlag, 2013.

Sakki, Inari & Eemeli Hakoköngäs, “Celebrating nationhood: Negotiating nationhood and history in Finland’s centenary celebrations” Nations and Nationalism Volume 26, Issue 4, 2020: 864–882.

Torsti, Pilvi, Suomalaiset ja historia Helsinki: Gaudeamus, 2012.

 

 

 

 

 

 

Blogisarja: Muistomerkkien kertomaa (Sirpa Aalto)

Erilaiset muistomerkit ovat näkyvä osa julkista muistamisen kulttuuria. Muistomerkkejä pystytetään muistamaan historian henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Se, ketä ja mitä valitaan muistamisen kohteeksi, heijastelee ennen kaikkea yhteisön muistia – harvalla yksityishenkilöllä on varoja ryhtyä pystyttämään kallista muistomerkkiä, mutta yksityishenkilöt voivat olla ajamassa muistomerkin pystytystä. Muistomerkit heijastelevat vahvasti pystyttämisajankohdan henkeä monessakin mielessä. Ne voivat näyttäytyä valtakulttuurin pyrkimyksenä esittää menneisyyttä vain yhdestä näkökulmasta tai jopa propagandana. Yhtenä esimerkkinä muistomerkkeihin liittyvästä valtavasta tunnelatauksesta voi ottaa parin viime vuoden tapahtumat Yhdysvalloista, missä sisällissodan muistomerkkejä on töhritty ja niitä on myös poistettu julkisilta paikoilta. Konferederaation kenraalien ratsastajapatsaat ovat olleet muun muassa Black Lives Matter -liikkeen kannattajille suora osoitus siitä, että Yhdysvaltain historiassa osoitetaan edelleen kunnioitusta rasistisen järjestelmän ylläpitäjille.

Suomessa julkisen muistamisen kulttuuri liittyy vahvasti viime sotiin ja sisällissotaan, jos katsomme muistomerkkien määrää. Jokaisessa pikkukunnassakin on yleensä hautausmaalla viime sodissa kuolleiden muistomerkki. Muistomerkki voi olla patsas tai erillinen osio hautausmaasta, jonka keskellä kohoaa iso risti. Selviytyminen talvi- ja jatkosodasta on suomalainen selviytymistarina, joka on ajallisesti vielä lähellä meitä. Sen vuoksi niitä on myös muistettu näkyvästi. Kaukaisemmat historian tapahtumat eivät saa yhtä lailla huomiota eivätkä muistomerkkejä, ja tämä liittyy vahvasti siihen, miten kertomusta Suomen (kansan) historiasta on rakennettu. Selviytymistarinat vaikkapa Suuresta Pohjansodasta tai nuijasodasta ovat jo kaukaisia tässä hetkessä.

Kuitenkaan nuo kaukaisen menneisyyden henkilöt ja tapahtumat eivät ole vailla merkitystä. Ne on usein valjastettu myöhempinä aikoina palvelemaan jotain asiaa. Kun 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käsitys suomalaisuudesta ja ajan hengen mukaan kansallishengestä vahvistui, juuri noita kaukaisemman menneisyyden tapahtumia ja henkilöitä nostettiin esiin vahvistamaan kansallistunnetta. Suomen itsenäistyttyä on havaittavissa, että 1920- ja 1930-luvuilla pystytetyissä muistomerkeissä haluttiin nostaa esiin kansakunnan rakentajia ja merkkihenkilöitä, kuten piispoja tai paikallisia sankareita. Juuri paikallisuus vaikuttaakin olevan keskeinen tekijä sille, miksi pienillä paikkakunnilla on pystytetty muistomerkkejä tai -laattoja eri henkilöille tai tapahtumille. Esittelen seuraavaksi muutaman esimerkin avulla, miten Pohjois-Pohjanmaalla on haluttu muistaa kaukaisempaa menneisyyttä ja miksi.

Pekka Vesaisen muistomerkit

Pekka Vesainen on juuri sellainen paikallinen sankari Pohjois-Pohjanmaalla, joka on pitkälti suomalaisen kansallisuusaatteen tuote. Pekka (tai Juho) Vesainen eli 1500-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla ja hänet tunnetaan ns. Vanhan Vihan ajalta (1570–1595) miehenä, joka vastasi venäläisten hyökkäyksiin ja osallistui itse puolestaan hyökkäyksiin mm. Petsamon suuntaan. Vesaisesta saatava tieto on puutteellista ja värittynyttä, mikä on jättänyt tilaa monenlaisille tulkinnoille.

Pekka Vesaisen muistomerkki

Oskari Jauhiaisen rakentama Pekka Vesaisen muistomerkki Yli-Kiimingissä (1936)

1930-luvulla Ylikiimingissä haluttiin muistaa seudun ”omaa poikaa” Vesaista pystyttämällä hänelle muistomerkki. Muistomerkin rakensi Oskari Jauhiainen ja se valmistui vuonna 1936. Ylikiimingin muistomerkki on hyvin erikoinen muiden perinteisten muistomerkkien joukossa. Se on kivistä muurattu miehen pää, joka henkii kansallisromantiikkaa ja karelianismia. Harmaa kivi materiaalina ja pään karkeat muodot tuovat esiin vahvasti kansanomaisen, maskuliinisen Vesaisen. Patsaan paljastustilaisuuden puheissa välittyivät ajan isänmaallisuus ja puolustushenki. Itse patsas symboloi vapautta, voimaa ja isänmaallisuutta.

Myös Iissä haluttiin muistaa Vesaista. Iin kirkon edustalle nostettu Pekka Vesaisen patsas, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Kalervo Kallio, edustaa perinteisempää muistomerkkiä. Pekka Vesainen on kuvattu salskeaksi mieheksi, joka katsoo itään ja pitää kättään miekan kahvalla. Patsaan jalusta muurattiin jo vuonna 1941, mutta jatkosota viivästytti patsaan pystytystä. Lopulta patsas paljastettiin vuonna 1950.

Kymmenen vuoden aikana oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jo paljon, mikä vaikutti kiinnostavalla tavalla patsaan tulkintaan ja merkitykseen. Kun patsas paljastettiin vuonna 1950, sen jalustassa luki vain ”Vesainen” ja ”1940”. Kuitenkin jalustassa oli alun perin ollut teksti: ”Vesaisen johdolla iiläiset karkoittivat vainolaisen 1500-luvulla kotikonnuistaan”- Toisella sivulla puolestaan luki: ”Esi-isäin teitä seuraten Iin miehet nousivat v. 1918 ja v. 1939—40 muitten suomalaisten kanssa torjumaan vihollisen hyökkäystä sekä suojaamaan uskonnon, kodin ja synnyinmaan vapautta”. Nämä tekstit oli pyyhitty pois vuoteen 1950 mennessä eikä patsaan paljastustilaisuudessa ollut en’’ samalla tavalla paatoksellista isänmaallisuutta puheissa, kuten oli ollut Ylikiimingissä vuonna 1936.

Kalervo Kallion veistämä Pekka Vesaisen patsas Iin kirkon edustalla (1950)

Sotien jälkeen ei sopinut esittää Venäjää tai sen perillistä Neuvostoliittoa vihollisena. Valvontakomission aikana Suomesta poistettiin vähin äänin muistomerkeistä tekstejä, jotka eivät sopineet enää poliittiseen ilmapiiriin. Samalla hävisi osa muistikulttuurin historiaa. Tänä päivänä satunnainen matkailija, joka saapuu vaikka Iin Haminaan ja näkee Vesaisen patsaan, ei saa patsaan tekstistä mitään tietoa muuta kuin nimen ja vuosiluvun. Mikäli alkuperäinen teksti olisi luettavissa vaikka opastaulusta, siinä voitaisiin selittää Vesaisen tausta ja osoittaa, kuinka patsaan pystytyksen taustalla on ollut pystytysajankohdan isänmaallinen henki, jonka ilmentymäksi Vesainen nousi.

Vesaisen hahmossa henkilöityi siis laajemminkin 1920- ja 1930-lukujen suomalainen puolustushenki, isänmaallisuus ja menneisyyteen ulottuva identiteetin rakentaminen. Molempien Vesaisen patsaiden pystyttämisajankohdat osuivat hetkeen, jolloin kaivattiin menneisyydestä suomalaisia yhdistäviä voimahahmoja. Vesaiseen liittyvä perimätieto eli voimakkaana Pohjois-Pohjanmaalla, joten häneen oli sopiva projisoida isänmaallisuutta kipeän sisällissodan jälkeen. Muistomerkkien vahva maskuliinisuus on korostettua, mikä on tyypillistä tuon ajan muistomerkeille. Niissä naisilla oli harvoin sijaa ja silloinkin lähinnä äiteinä, jotka surivat menetettyjä poikiaan. Muistaminen keskittyi nimenomaan miehiin ja heidän tekoihinsa.

 

Sirpa Aalto on Oulun yliopiston dosentti, joka on tutkimuksissaan keskittynyt islantilaiseen saagakirjallisuuteen historian lähteenä, Islannin ja Norjan keskiaikaan sekä skandinaavien ja saamelaisten väliseen vuorovaikutukseen keskiajalla. Hän on myös tutkinut pseudohistorioita koskien Suomen muinaisuutta sekä koloniaalista historiankirjoitusta.

Kuvat: Timo Ylimaunu

Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka: blogisarja alkaa

Hyvät Suomen Historiallisen Seuran jäsenet ja ystävät,

Lady writing at the desk (The Phoebus Foundation), Wikimedia commons

Suomen Historiallisen Seuran hallitus käynnistää vuoden 2021 alussa temaattisen tutkimusvuoden Historiakulttuuri ja historiapolitiikka, jonka ajankohtaisena teemana on historian käyttö ja väärinkäyttö. Elämme aikaa, jolloin keskustelu tieteestä, tieteellisen tiedon käytöstä ja totuuden merkityksestä on vilkasta ja ristiriitaistakin. Siksi haluamme nostaa historioitsijat esiin ja tarjota mahdollisuuden punnituille puheenvuoroille aihepiiriin liittyen. Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten historiaa käytetään juuri nyt politiikassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja laajemmin kulttuurissa. Pyrimme lähestymään teemaa laajasti ja saamaan suomalaisen historioitsijayhteisön mukaan keskustelemaan.

Blogisarjan kirjoittajat ovat Historiallisen seuran tutkijajäseniä eli dosenttitasoisia ansiotuneita historiantutkijoita, jotka toimivat opettajina ja tutkijoina eri puolella Suomea. Blogisarja tarjoaa näin myös mahdollisuuden tutustua  seuraan ja sen laajaan tutkijajäsenjoukkoon. Blogissa kirjoittajat lähestyvät teemavuoden aihetta oman tutkimusasiantuntemuksensa näkökulmasta. Blogin myötä on mahdollista seurata myös ajankohtaisia historia-alan tutkimushankkeita.

Sarjan julkaisusta vastaa Suomen Historiallisen Seuran hallitus, mutta tekstit edustavat kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä ja mielipiteitä. Toivomme, että tekstit synnyttävät keskustelua, jota voi jatkaa esimerkiksi seuran sosiaalisen median kanavissa sekä myöhemmin vuoden aikana järjestettävissä yleisissä keskustelutilaisuuksissa. Teemavuosi 2021 Historiakulttuuri ja historiapolitiikka on mukana tiedetoimijoiden yhteisessä Tutkitun tiedon teemavuodessa 2021.

 

Toivotan kaikille seuran jäsenille ja historiantutkimuksen ystäville valoisampaa vuotta 2021,

Maarit Leskelä-Kärki

Suomen historiallisen seuran hallituksen puheenjohtaja

Kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori, Turun yliopisto