Blogi

Samu Sarviaho

Pähkinäsaaren rauha ja suomalaisen kansakunnan rakentaminen

Vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittu Pähkinäsaaren rauha kuuluu suomalaisen ja pohjoismaisen historiankirjoituksen huomattaviin kiistakysymyksiin. Mutta miksi tämä rauha on päässyt niin keskeiseen asemaan historiankirjoituksessa, ja mistä rauhaan liittyvissä käsityksissä on oikeastaan kysymys? Aate- ja oppihistorian väitöskirjassani (2017) analysoin suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla esitettyjä käsityksiä Pähkinäsaaren rauhan luonteesta.

Pähkinäsaaren rauhan nykyistä keskeistä asemaa ajatellen saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta, että sitä pidettiin esimerkiksi Ruotsissa pitkään sivuseikkana eikä sen yksityiskohtia juurikaan tunnettu. Esimerkiksi rauhan solmimisaika ja -paikka pystyttiin määrittelemään tarkemmin vasta 1700-luvun lopulla venäläisen kronikkamateriaalin avulla.

Siihen, että rauhasta tuli sitten 1800-luvun puolivälissä Suomen historian aikakausijaottelun eräs kulmakivi, vaikutti Suomessa 1800-luvun alkupuolella omaksuttu hegeliläinen filosofia. Sen mukaan valtioiden ja sitä kautta myös niiden välisten sopimusten merkitys oli keskeistä historian kulussa. Tämän lisäksi ristiretkiaikaa alettiin Suomessa pitää yhä enemmän ruotsalais-venäläisenä välienselvittelynä, ja Pähkinäsaaren rauha sopi tämän ajanjakson päätepisteeksi. Rauha on viimeisen puolentoista vuosisadan aikana alkanut symboloida aikakausien välistä rajaa. Sen avulla on voitu kuvailla merkittäviä asioita Suomen historiassa, kuten siirtymistä kristinuskoon ja Ruotsin valtaan. Pähkinäsaaren rauhaan liittyvissä käsityksissä ei olekaan missään nimessä kyse ainoastaan viivasta keskiaikaisella kartalla. Tämän kaltaista symbolista asemaa rauhalla ei ole Ruotsin historiankirjoituksessa, koska siellä ovat vallalla erilaiset periaatteet historian periodijaosta.

Pähkinäsaaren rauhaa on tarkasteltava ennen muuta nationalismin ilmentymänä.  1800-luvun keskivaiheilla Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa ryhdyttiin muodostamaan identiteettiä erityisesti sen suomenkieliselle väestönosalle. Merkittävässä roolissa oli historia, ja keskeiset suomalaiset historioitsijat olivatkin nationalisteja. Hegeliläiseen historianfilosofiaan nojaten katsottiin, että ristiretkiajalla suomalaiset heimot olivat yhdistyneet yhdeksi kansaksi ruotsalaisten lakien ja laitosten turvin. Tätä myyttiä kansakunnan synnystä Pähkinäsaaren rauha on saanut symboloida pitkälle 1900-luvun lopulle. Siinä on kuvastunut kansallisaatteen mukainen ihanne ja toive yhtenäisestä suomenkielisestä kansakunnasta.

Viime aikoina länsimaiden läpi on kulkenut nationalistisen populismin aalto, jossa keskeistä on kaipuu menetettyyn kulta-aikaan, joka pitäisi palauttaa. Brittiläisen nationalismin tutkijan Anthony D. Smithin mukaan nationalistiset liikkeet luovat tällaista kuvaa historiasta innoittaakseen kansakunnan uutta nousua. 1800-luvun puolivälistä toisen maailmansodan lopulle suomalaisen Karjalaan kohdistuneen heimoaatteen piirissä rakennettiin vastaavanlaista kuvaa Karjalan historiasta. Sen mukaan Pähkinäsaaren rauha lopetti traagisesti karjalaisten itsenäisen kulta-ajan ja jakoi karjalaiset kahteen valtioon. Tämä jako piti lopettaa yhdistämällä venäjänkarjalaiset Suomeen. Tämän historiakuvan elinkaari ei ymmärrettävistä syistä ulottunut juuri toista maailmansodan loppua ja heimoaatteen romahtamista pidemmälle.

Keskeisenä elementtinä nationalistisessa historiakuvassa ovat käsitykset kansakunnan suurista saavutuksista. Niihin liittyvät merkittäviltä osin näkemykset Pähkinäsaaren rauhan rajan kulusta nyky-Suomen alueella. 1800-luvun puolivälissä rauhansopimuksesta tuotiin esille erilaisia ja melko epäselviä versioita. Aikakaudella oli merkittävänä kiistakysymyksenä pohjoisen Fennoskandian tarkemman jaon myötä se, mikä kansa tai valtio oli vallankahvassa pohjoisessa ennen Pähkinäsaaren rauhaa. Ruotsissa rauhansopimuksen tekstiversioita tulkittiin niin, että raja kulki Jäämerelle, mikä tuki käsitystä vanhasta ruotsalaisvallasta alueella. Suomessa keskeiseen asemaan oli kuitenkin 1800-luvun alussa noussut näkemys karjalaisten merkittävästä asemasta pohjoisen Suomen varhaishistoriassa. Tämä oli merkittävänä syynä siihen, miksi suomalaisessa historiantutkimuksessa on kannatettu niin suurella innolla Pohjanlahdelle ulottuvaa rajaa. Kyse on Novgorodiin yhdistettyjen karjalaisten varhaishistoriallisen valta-aseman todistamisesta.

Nimenomaan suomenkielisessä, autonomian ajan fennomaanien perinnettä seuraavassa historiantutkimuksessa on usein mielellään korostettu suomalaisten uudisasukkaiden vallanneen Novgorodille sopimuksen perusteella kuuluneen Pohjois-Suomen ja Itä-Savon. Näkemykset karjalaisvallasta ja suomalaisten asutusvaltaajien ansioista ovat säilyneet eri muodoissaan pitkään 1900-luvun jälkipuolelle asti. Ruotsalaista valtaa korostava Jäämeri-teoria elää edelleen vahvana uusimmassa rajateoriassa eli yhteisalueteoriassa, joka kehiteltiin 1900-luvun puolivälissä. Tämän mukaan Pähkinäsaaren rauhassa sovittiin laajasta yhteisalueesta pohjoisessa.

Käsityksillä oman paikkakunnan sijainnista merkittäväksi katsotulla Pähkinäsaaren rauhan rajalinjalla on rakennettu myös erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla kuvaa oman paikkakunnan merkittävyydestä ja näin myös hyödynnetty historiaa turismin tarpeisiin. Tähän liittyy rauhan väitettyjen rajakivien markkinoiminen matkailunähtävyyksinä.

Pähkinäsaaren rauhaan ja erityisesti sen Karjalankannaksen pohjoispuolisen rajaosuuteen liittyvää hajanaista ja melko epäselvää lähdemateriaalia on voitu tulkita monenlaisilla tavoilla. Siihen on projisoitu monenlaisia, lähinnä omaan aikaamme liittyviä ennakkoasenteita esimerkiksi viivamaisista rajoista. Konkreettinen vaihtoehto onkin, että lähdeaineisto on yhteensopivaa monenlaisten teorioiden kanssa, eikä asiaan saada koskaan lopullista varmuutta. Tieteenfilosofisessa mielessä kyse on teorioiden empiirisestä alimääräytymisestä, jonka mukaan eri teoriat voivat olla yhteensopivia samanlaisen lähdeaineiston kanssa. Tärkeää on ollut etenkin rajaan liittyvien teorioiden ja käsitysten sosiaalinen rakentuminen, ja erityisesti nationalismin keskeinen rooli. Historioitsijat ovatkin osallistuneet aktiivisesti Pähkinäsaaren rauhaan liittyvien historiakuvien eli historiasta valikoitujen kertomusten avulla luotujen kuvien levittämiseen laajempaan historiakulttuuriin. Niinpä edellä mainittuja näkemyksiä tulee usein vastaan esimerkiksi oppikirjoissa ja paikallishistorioissa, ja ne ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että rauhalla on niin keskeinen asema Suomessa.

Historiallista lähdekritiikkiä ei ole noudatettu yhtenäisesti, vaan intensiivisimmin silloin, kun on löytynyt jokin historioitsijan omien teorioiden kanssa ristiriidassa oleva lähde. Tämä ei ole suinkaan ollut ominaista ainoastaan suomalaisille historioitsijoille, vaan myös aihetta käsitelleille ulkomaisille tutkijoille. Keskeinen kysymys historiankirjoituksen historian tutkimuksessa onkin, miten laajalti tällaiset seikat ovat ilmenneet muissa historiankirjoituksen kiistakysymyksissä.

Sisäinen johdonmukaisuus on ollut vähäisessä roolissa myös aikamme kenties tunnetuimmassa Pähkinäsaaren rauhaan liittyvässä käsityksessä. Nykyään törmää varsin usein näkemykseen, jonka mukaan rauhan Pohjanlahdelle kulkevaksi käsitetty raja jakaisi edelleen Suomen kahtia itäiseen ja läntiseen osaan. Esimerkiksi heinäkuussa 2017 ilmestyneessä Suomen Kuvalehden artikkelissa Risto Lindstedt kuvaili oletetun Pähkinäsaaren rajalinjan läheisyydessä olevia paikkakuntia ja väitti rajan elävän edelleen nykysuomalaisissa. Tämäntyyppinen käsitys ilmeni ensimmäistä kertaa suomalaisessa kansatieteessä maailmansotien välisenä aikana. Tuolloin yhdistettiin rauhan Pohjanlahdelle kulkevaksi käsitetty raja joidenkin kansatieteellisten piirteiden levikkiin. Näkemys levisi sittemmin myös historiantutkimukseen ja pikkuhiljaa rauhan raja alettiin yhdistää monenlaisiin muihin Suomea jakaviin viivoihin.

Erikoiseksi asian tekee se, että historioitsijat ovat päinvastoin korostaneet, että raja oli Karjalassa ja Savossa nimenomaan keskiaikaisen karjalaisen kulttuurin sisäinen jakolinja eikä länsi- ja itäsuomalaisten välinen raja. Historioitsijoiden mukaan nykyisen Suomen alueella raja ylitettiin välittömästi ja esimerkiksi nykyisen Pohjois-Suomen länsiosat kuuluivat Ruotsiin käytännössä heti Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Kansatieteelliset jaot eivät varsinkaan etelässä noudata perinteistä näkemystä Pähkinäsaaren rajasta, vaan ne kulkevat lännempänä. Hämmästyttävää kyllä, monet tätä esittävistä ammattihistorioitsijoista kannattavat silti samanaikaisesti ja täysin ristiriitaisesti näkemystä rajasta modernin Suomen sisäisenä jakolinjana.

Suomalaisen historiankirjoituksen historiaa tutkittaessa on jo paljonkin pohdittu tieteenalamme poliittista luonnetta. Tutkimukseni tukee käsitystä siitä, että historioitsijat ovat olleet kansakunnan rakentamisprosessissa keskeisessä roolissa. Se haastaa pohtimaan olennaista kysymystä Suomen sisäisistä eroista jotenkin muutenkin kuin viittaamalla epäselvään keskiaikaiseen rajaan, joka on liitetty kysymykseen melko epäloogisesti.

Comments are closed