Blogi

Oula Silvennoinen:  Lopullinen ratkaisu tutkimatta Suomen kannalta

Suomen Akatemia päätti toukokuussa rahoittaa akatemiatutkijahankkeeni ”Suomi ja Lopullinen ratkaisu: valtio, hallinto ja historiakulttuuri kansanmurhan periferiassa.” Hankkeen tuloksena syntyy ensimmäinen kansainväliset mitat täyttävä kokonaistutkimus Suomen monista kytköksistä holokaustiin ja sen jälkiselvittelyihin.

Tuntematon kohtalo

Voi tuntua oudolta, että omat yhteytemme omana aikanamme omassa maanosassamme tapahtuneeseen Euroopan juutalaisten mantereenlaajuiseen kansanmurhaan eivät jo aikaisemmin ole herättäneet suurempaa mielenkiintoa. Voi tuntua oudolta, etteivät ne ole saaneet osakseen tutkijoiden johdonmukaista huomiota maassa, joka kuitenkin taisteli vuodet 1941–1944 Saksan rinnalla. Maassa, jonka sota-ajasta lähtien on tiedetty olleen osallisena kansanmurhaan, ellei muuten niin karkottamalla juutalaisia pakolaisia Suomesta Saksan turvallisuuspoliisin käsiin marraskuussa 1942.

On kuitenkin olemassa syyt siihen, miksi Suomi on ollut koko sodan jälkeisen aikansa holokaustin muistipolitiikan periferia-aluetta. Niistä tärkeimmät liittyvät Suomen sodanjälkeiseen suhteeseen Neuvostoliittoon ja Suomen omaan sisäpolitiikkaan. Suurin historiakulttuurin kehitykseen vaikuttanut ratkaisu tapahtui jo syksyllä 1944: Neuvostoliitto ei ryhtynyt ajamaan laajoja puhdistuksia yhteiskunnan johtopaikoilla. Suomalainen poliittinen ja yhteiskunnallinen eliitti jäi pitkälti sotaa edeltäneisiin asemiinsa. Heillä ei ollut poliittista tarvetta ryhtyä kyselemään vaikeita kysymyksiä tapahtumista, joihin olivat itse olleet mukana vaikuttamassa.

Jatkosodan päätyttyä takaisin politiikkaan palanneet kommunistit jäivät yksin yrityksissään horjuttaa poliittisten vastustajiensa asemaa syytöksillä fasismista tai kytköksistä holokaustiin. Suomalainen ei-kommunistinen valtavirta sosiaalidemokraattien pääjoukosta aina kokoomuksen oikealle laidalle osoitti voimansa: yhteiskunnan puolustamisen nimissä rivit suljettiin kommunistien edessä. Oli kaikki syyt pelätä, että syvällekäyvä kansallinen itsetutkistelu sota-ajan tapahtumista pelaisi vain äärivasemmiston ja lopulta Neuvostoliiton pussiin.

Lopulta Neuvostoliittokaan ei ollut kiinnostunut oman juutalaisvähemmistönsä kansanmurhasta. Neuvostoterminologiassa holokaustin uhrit olivat ”neuvostopatriootteja” ja ”fasismin uhreja”, joiden identiteetti häivytettiin neuvostokansalaisten piirteettömään massaan. Neuvostoliiton taholta tullut paine suomalaisten lähihistorian tulkintoja kohtaan ei sekään ollut erityisen raskas. Presidentti Urho Kekkosen 1970-luvulla hahmottelema historiapoliittinen linja näytti kelpaavan mainiosti. Sen mukaan Suomi kantoi talvisodan syttymisestä moraalisen päävastuun, eikä jatkosodan luonnetta Neuvostoliiton ja kommunismin tuhoamiseen tähdänneenä aatteellisena sotaretkenä enemmin muisteltu.

Sotaan itse osallistuneet myöhemmät professorit määrittelivät korkeakouluissa suomalaisen sodan jälkeisen historiantutkimuksen linjan: holokausti ei ollut osa Suomen historiaa, eikä sen tutkiminen Suomessa siksi aiheellista tai edes suotavaa. Suomi käpertyi oman erillissotaoppinsa suojiin väistääkseen vaikeat asiat, ja Suomen edustajat maailmalla selittivät satunnaisille ulkomaisille kysyjille, ettei Suomi osallistunut holokaustiin. Siihen keskustelu yleensä päättyi, ilman että Suomessa tunnettiin kiinnostusta ilmeiseen jatkokysymykseen: jos Suomi todella oli ollut ainoa akselivaltojen liittolainen, joka kykeni välttämään sotkeutumisen kansallissosialistien kansanmurhapolitiikkaan, miten se oikein onnistui?

Kysymysten kysymisen sijaan meillä on tyydytty puolusteluun ja irtisanoutumiseen. Esimerkiksi professori Mauno Jokipiin massiivinen, useammassa teoksessa ilmaisunsa saanut yritys suomalaisen SS-liikkeen maineen puhdistamiseksi on mennyt Suomessa läpi vuosikymmenten ajan. Hannu Rautkallion vuonna 1987 julkaisema ”Finland and the Holocaust” oli sekin esimerkki itsekehulla hämäämisen politiikasta. Teoksen alaotsikko ”The Rescue of Finland’s Jews” kertoi kaiken sen keskeisestä sanomasta. Takakansiteksti hehkutti sodan aikaista Suomea maana, jossa ”antisemitismiä ei kerta kaikkiaan ollut.”

Lopusta on pitänyt huolen Suomen kiistaton asema kansanmurhan periferia-alueella, Euroopan reunalla. Ulkomainen kiinnostus eristyneen kielialueen asioita kohtaan on ollut rajallista, ja ulkomaisten tutkijoiden kyky käyttää suomenkielistä arkistoaineistoa vieläkin rajatumpaa. Suomen ja holokaustin historian kirjoittaminen on siksi jäänyt odottamaan Neuvostoliiton kukistumista seurannutta aikaa. Läntisessä Euroopassa virisi viimeistään 1990-luvulla uudenlainen kiinnostus yhteiseurooppalaisen lähihistorian mustimpia hetkiä kohtaan, mutta Suomi jäi vielä silloinkin junasta. On kuvaavaa, että näihin asioihin liittyvien tutkimustulosten julkistaminen yhä edelleen nostattaa epäilyksiä tutkijan kommunistisuudesta. Niissä kuuluu sodanjälkeisen ajan historiapolitiikan synkeä kaiku.

On korkea aika siirtyä eteenpäin kylmän sodan henkisistä asetelmista. Viimeiset holokaustin itse kokeneet ihmiset ovat pian poissa keskuudestamme, ja tämä eurooppalainen kansanmurha kalliilla ostettuine opetuksineen on muuttumassa lopullisesti historiaksi. Samaan aikaan holokaustin vähättely tai sen suora kieltäminen on edelleen suosittua itsensä kansallismielisiksi mieltävien ajattelijoiden piirissä. On kysyttävä, millaiseksi holokaustin perintö muokkautuu tulevaisuuden eurooppalaisessa muistikulttuurissa. Millaisten kehityskulkujen tuloksena jokin samanlainen tapahtuma voisi toistua?

Läntinen ratkaisu 2000-luvulla on ollut tehdä tietoisempaa historiapolitiikkaa, ja vahvistaa pyrkimyksiä holokaustin muistamiseen sekä sen ihmisoikeuspoliittisten ulottuvuuksien parempaan ymmärtämiseen. Suomikin on vuodesta 2010 lähtien ollut alan hallitusten välisen yhteistyöjärjestön, International Holocaust Remembrance Alliancen jäsen ja sitoutunut järjestön peruskirjaan, Tukholman julistukseen.

Väärän tiedon pohjalta on vaikea tehdä oikeita ratkaisuja, eikä nykyhetken ymmärtämiseen ole juuri muita teitä kuin historiallisen tiedon tie. Eilispäivän poliittisia imperatiiveja seuraamalla kuljetaan takuuvarmasti harhaan. Siksi holokaustin suomalainen historia on kirjoitettava, ja Suomen asemasta historiapolitiikan erityisalueena tehtävä tältäkin osin loppu.

Comments are closed