Save the date: Mitä on olla historioitsija – Nuorten historiantutkijoiden kesäpäivät 14.–16.8.2024, Helsinki

Suomen Historiallinen Seura järjestää 14.–16.8.2024 ”Mitä on olla historioitsija – Nuorten historiantutkijoiden kesäpäivät” -tapahtuman Helsingissä. Tapahtuma järjestetään ensimmäistä kertaa, ja kesäpäivillä käsitellään kaikkia historiantutkijoita koskettavia ammatillisia kysymyksiä, pohditaan historiantutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä luodaan mahdollisuuksia tutkijoiden verkostoitumiselle yli yliopisto- ja erikoisalarajojen. Kesäpäivien teemana on historioitsijan rooli ja tehtävä sekä historiantutkimuksen mahdollisuudet ja merkitykset yhteiskunnassa. Tavoitteena on nostaa esille historian tohtorin tutkinnon tarjoamat laajat mahdollisuudet työelämässä ja yhteiskunnassa.

Kesäpäivien ohjelmassa on luentoja, työpajoja, mentorointia ja sosiaalista yhdessäoloa. Keskeisiä teemoja ovat historiantutkimuksen metodologia, uranäkymät, julkaiseminen, julkinen toiminta asiantuntijana ja tiedeviestintä. Lisäksi kesäpäivillä on iltaohjelmaa keskiviikkona ja torstaina.

Tapahtumaan ovat tervetulleita väitöskirjatutkijat, jotka ovat väitöskirjan tekemisen loppuvaiheessa ja olleet jatko-opiskelijoita vähintään kaksi vuotta, sekä sellaiset historian alalta väitelleet, joiden väitöksestä on kulunut enintään kaksi vuotta. Kesäpäiville voivat osallistua niin yliopistoissa työskentelevät, apurahatutkijat kuin vapaat tutkijat.

Kesäpäivillä tarjotaan mentorointia järjestämällä Suomen Historiallisen Seuran aktiivisten tutkijajäsenten vetämiä pienryhmäsessioita, joissa kommentoidaan nuorten tutkijoiden aiheenesittelyitä, tutkimussuunnitelmia ja menetelmiin keskittyviä työpapereita.

Tapahtuman kustannukset nuorille tutkijoille pyritään pitämään matalina, ja vain illallisesta peritään osallistumismaksua. Helsingin ulkopuolelta tulevien on mahdollista hakea tukea matka- ja majoituskuluihin. Tapahtuman ilmoittautumisaika päättyy 30.4., ja deadline työpaperien lähettämiselle on 10.6. Tarkemmat tiedot julkaistaan ja ilmoittautuminen avautuu maaliskuun aikana, mutta tapahtuma kannattaa jo nyt laittaa kalenteriin.

CFP: Pohjoismainen historiakonferenssi – 31st Congress of Nordic Historians

31. Pohjoismainen historiakonferenssi järjestetään 13.-15. elokuuta 2025 Islannin yliopistossa Reykjavikissa. Konferenssin Call for papers on parhaillaan käynnissä, ja kannustamme suomalaisia historiantutkijoita lähettämään ehdotuksia konferenssitoimikunnalle. Ehdotukset tulee jättää viimeistään 25.5.2024.

Tällä kertaa konferenssin teemana on ”Rajat”.  Konfenssiin voi ehdottaa:

  • Teemasessioita (3-4 paperia, puheenjohtaja ja kommentaattori)
  • Paneelikeskusteluja (4-5 osanottajaa)
  • Yksittäisiä papereita
  • Postereita

Tarkempaa tietoa teemasta sekä ohjeet ehdotusten tekemiseen ja sähköinen järjestelmä ehdotusten rekisteröimistä varten löytyvät konferenssin verkkosivuilta.

Call for sessions: CISH/ICHS Historiatieteiden maailmankongressi Jerusalem 2026

Hyvät historiantutkijat,

Kansainvälisen historiatieteiden komitean The International Committee of Historical Sciences (ICHS)/ Comité International des Sciences Historiques (CISH) seuraava maailmankongressi on suunniteltu pidettäväksi Jerusalemissa 26.–31.7.2026. Järjestön hallitus pohtii parhaillaan, miten viimeaikaiset tapahtumat vaikuttavat suunnitelmaan, mutta ovat kuitenkin avanneet kongressin sessiokutsun.

Maailmankongressiin voi ehdottaa erityyppisiä sessioita:
Major themes (koko päivän kestävä sessio / max 12 esitystä)
Specialized themes (3 h / 6-8 esitystä)
Joint sessions (max 6 esitystä, vähintään kahden CISH/ICHS jäsenjärjestön tulee tukea näitä sessiota, esim. Suomen kansalliskomitean lisäksi joku muu komitea)
Round tables and special sessions (paneelikeskustelu / 3 h/ puheenjohtajien lisäksi 4 osallistujaa)

Sessioehdotuslomake ja lisäohjeet löytyvät CISH:n nettisivulta. Suora linkki sessiokutsuun ja tulostettavaan lomakkeeseen.

Sessioehdotuslomake word-tiedostona Jerusalem-2026_Form

Lomakkeet tulisi palauttaa Suomen kansalliselle komitealle, Marjaana Niemelle (marjaana.niemi@tuni.fi) ja Sari Aallolle (shs@histseura.fi ) 31.1.2024 mennessä.

Suomen kansallinen komitea käsittelee ehdotuksia helmikuun alkupuolella ja on yhteydessä ehdotuksien tekijöihin. Tarvittaessa sessioehdotuksia yhdistellään, jos teemoissa on päällekkäisyyttä, tai niille hankitaan tukea muilta alakomiteoilta, jotta ehdotuksilla olisi parempi mahdollisuus tulla hyväksytyiksi. Yksittäisiä sessioehdotuksia ei voi suoraan lähettää CISHin/ ICHS:n hallitukselle, vaan niiden tulee mennä kansallisten komiteoiden tai muiden jäsenjärjestöjen kautta.

Maailmankongressien aikaisempiin teemoihin ja sessioihin voi tutustua CISHin/ICHS:n kotisivuilla http://www.cish.org/index.php/en/

Lisätietoja:
Historiatieteiden kansallisen komitean puheenjohtaja Marjaana Niemi, marjaana.niemi@tuni.fi

Seuran hallitus vuodelle 2024 valittiin vuosikokouksessa

Suomen Historiallisen Seuran vuosikokouksessa maanantaina 13.11. valittiin uudet hallituksen jäsenet erovuoroisten ja eronneiden jäsenten tilalle. Lisäksi seuralle valittiin uusi puheenjohtaja. Vuosina 2024-2025 seuraa ja sen hallitusta luotsaa dosentti Ville Vuolanto Tampereen yliopistosta. Vuolanto on historian yliopistonlehtori ja vastaa erityisesti latinankielisen kulttuurin ja latinan kielen opintokokonaisuudesta. Vuolannon erityisalaa on Rooman ja myöhäisantiikin sosiaali- ja kultuurihistoria.

Uusiksi hallituksen jäseniksi valittiin dos. Markku Hokkanen Oulun yliopistosta, prof. Anu Lahtinen Helsingin yliopistosta, dos. Tanja Vahtikari Tampereen yliopistosta ja prof. Kustaa H. J. Vilkuna Jyväskylän yliopistosta. Hallituksessa jatkavat prof. Louis Clerc Turun yliopistosta, prof. Jari Eloranta Helsingin yliopistosta, prof. Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista, prof. Leila Koivunen Turun yliopistosta ja dos. Kati Parppei Itä-Suomen yliopistosta.

Vuosikokouksessa julkistettiin myös seuran uudet tutkijajäsenet sekä hyväksyttiin vuoden 2024 talousarvio ja toimintasuunnitelma. Uudet tutkijajäsenet on lisätty seuran sivujen jäsenluetteloon. Kokouksen jälkeen luettiin muistosanat seuraavista Suomen Historiallisen Seuran edesmenneistä tutkijajäsenistä: kunniajäsen, professori Matti Klinge, professori Osmo Apunen, dosentti Terhi Kiiskinen, professori Simo Knuuttila, professori Keijo Korhonen ja professori Eino Murtorinne.

Suomen Historiallisen Seuran vuosikokous ma 13.11.2023

Suomen Historiallisen Seuran vuosikokous järjestetään maanantaina 13.11.2023 klo 16.15 alkaen. Kokous on valtiotieteellisen tiedekunnan päärakennuksen taukotilassa, Unioninkatu 37 (sisäänkäynti sisäpihalta, tila on pääovesta tultaessa oikealla). Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat. Kokouksen jälkeen esitetään muistosanat seuran edesmenneistä tutkijajäsenistä ja noin klo 17.30 seuran puheenjohtaja, dosentti Heini Hakosalo pitää vuosikokousesitelmän otsikolla ”Kaupunkisuunnittelun ja terveyden risteävät historiat”. Vuosikokoukseen voivat osallistua seuran jäsenet. Muistosanat ja vuosijuhlaesitelmä ovat yleisölle avoin tilaisuus, joka on seurattavissa myös verkosta etäyhteydellä zoomin kautta:
https://us06web.zoom.us/j/85710671636?pwd=jqtZOJxxnKnT43C02IiyyYd1xakGat.1
(Tarvittaessa meeting id: 857 1067 1636 passcode: 799611)

Lämpimästi tervetuloa kokoukseen!

Uusi toiminnanjohtaja aloittaa syksyn alussa

Suomen Historiallisen Seuran toiminnanjohtajaksi valittiin aate- ja oppihistorian dosentti Sari Aalto. Hän aloittaa työt 1.9.2023 Julia Burmanin jäätyä eläkkeelle. Dosentti Sari Aalto on historiantutkija, jolla on vankka kokemus yhdistystoiminnasta ja projektien hallinnasta. Hän pitää sivistyksen puolustamista ja tutkitun tiedon välittämistä tärkeänä toimintana ja haluaa olla kehittämässä SHS:n toimintaa ja vahvistamassa historiantutkimuksen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. SHS hallitus toivottaa Sari Aallon tervetulleeksi SHS:n toimistoon toiminnanjohtajaksi.

Sari Aalto, Suomen Historiallisen Seuran toiminnanjohtaja 1.9.2023 alkaen.
Kuvaaja Nauska.

SHS:lle haetaan uutta toiminnanjohtajaa

Suomen Historiallinen Seura (SHS) hakee toiminnanjohtajaa

Vuonna 1875 perustettu Suomen Historiallinen Seura on Suomen vanhin suomenkielinen historia-alan valtakunnallinen tieteellinen seura. SHS edistää historian tutkimusta ja tuntemusta ja edustaa suomalaista historiantutkimusta historiantutkijoiden kansainvälisessä järjestössä Comité International des Sciences Historiques (CISH). Seura järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, julkaisee historia-alan tutkimusta yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa sekä organisoi tutkimushankkeita. Seura on Historiallisen Aikakauskirjan toinen julkaisijajärjestö. Yhteistyössä muiden pohjoismaisten historiajärjestöjen kanssa SHS julkaisee myös Scandinavian Journal of Historya.

SHS:n toiminnanjohtajan toimi on itsenäinen tehtävä, jossa painottuvat tieteellisen seuran hallinto ja viestintä. Tehtävänkuvaan kuuluu Seuran viestinnän ja toiminnan suunnittelu ja kehittäminen yhdessä Seuran puheenjohtajan ja hallituksen kanssa sekä näiden toteuttaminen itsenäisesti digitaalisessa ympäristössä ja fyysisinä tapahtumina. Toiminnanjohtaja vastaa seuran kotisivuista, blogista ja sosiaalisen median kanavista sekä jäsenrekisterin ylläpidosta. Hän toimii hallituksen kokousten sihteerinä. Tehtäviin sisältyy Seuran talouden hoitaminen ja varainhankintaa. Toiminnanjohtajan tehtäviin kuuluu myös kolmen vuoden välein järjestettävien valtakunnallisten historiantutkimuksen päivien koordinointi sekä ohjelmasuunnitteluun osallistuminen.

Toiminnanjohtajan tehtävä on osa-aikainen ja se täytetään 15. elokuuta 2023 alkaen kolmen vuoden määräajaksi. Tehtävää ansioituneesti hoitaneella henkilöllä on mahdollisuus hakea kolmen vuoden jatkokautta.

Toiminnanjohtajan tehtävä edellyttää ylempää korkeakoulututkintoa historian alalta, historiantutkimuksen kentän ja yliopistomaailman monipuolista tuntemusta, digitaalisten viestintävälineiden ja sosiaalisen median käytön hallintaa, hyvää suomen ja englannin kielen taitoa ja vähintään tyydyttävää ruotsin hallintaa (valtionhallinnon kielitutkinto). Muu kielitaito katsotaan eduksi. Hakijoiden ansioita arvioitaessa huomioimme erityisesti käynnissä olevat tohtoriopinnot jollakin historiantutkimuksen osa-alueella.

Tarjoamme mielenkiintoisia ja vastuullisia työtehtäviä sekä mahdollisuutta kehittää ammattiosaamista historiantutkimuksen, järjestötoiminnan ja tieteellisen viestinnän alueilla.
Työn pääasiallinen suorituspaikka on Helsingissä ja työhön sisältyy jonkin verran ilta- ja viikonlopputöitä.
Tehtävä on osa-aikainen (15 h viikossa).
Tehtävästä maksettava palkka on 1 280 euroa kuukaudessa.
Tehtävässä noudatetaan kuuden kuukauden koeaikaa.

Hakemukseen liitetään julkaisuluettelon sisältävä, korkeintaan kolmen sivun pituinen CV ja korkeintaan kahden sivun pituinen hakemuskirje perusteluineen. Lähetä hakemuksesi yhtenä pdf-tiedostona osoitteella shs@histseura.fi viimeistään 5. huhtikuuta 2023.

Lisätietoja tehtävästä antaa SHS:n puheenjohtaja, dosentti Heini Hakosalo, heini.hakosalo@oulu.fi, puh. 044 536 0631.

SHS:s kotisivut: http://www.histseura.fi/

Blogi-sarja: Piispoja koskeva historiankirjoitus – klassisesta työelämäkerrasta perheen tarkasteluun (Mari Välimäki)

Suomalaisessa varhaismodernia aikaa koskevassa henkilöhistoriankirjoituksessa hallitsijoista on kirjoitettu harvoin. Merkittäviä henkilöitä Suomen historialle on sen sijaan haettu muun muassa kirkon piiristä. Turun hiippakunnan piispat ovat olleet erityisesti kirkkohistorioitsijoiden kiinnostuksen kohteena.

Olemassa olevat piispoja käsittelevät henkilöhistorialliset tutkimukset lukeutuvat tanskalaista historioitsijaa Birgitte Possingia mukaillen klassisiin historiallisiin biografioihin. Niissä keskitytään piispan elämäntyöhön, ja yksityiseksi luonnehditut elämän osa-alueet kuten puoliso ja perhe on jätetty vähälle huomiolle. Näitä teemoja on pidetty piispojen henkilöhistorioissa irrelevantteina aiheina. Toisaalta voidaan puhua myös historioitsija Eva Österbergin luokittelua noudattaen työelämäkerroista, joissa keskitytään kohdehenkilön elämäntyöhön ja uraan.

Piispojen henkilöhistorioissa korostuvat opinnot, työtehtävät ennen piispaksi vihkimistä sekä piispana toimimisen eri aspektit kuten julkaisut, opilliset kysymykset ja hallinnollinen johtaminen. Suhde puolisoon ja lapsiin käsitellään maininnan tasolla ja usein teoksen loppupuolella. Piispan puolison asemaa ja merkitystä piispan tehtävän hoitamisen kannalta ei yleensä tarkastella.


Eskil Petraeuksen perhe

Tutkin varhaismodernin ajan piispoja koskevia henkilöhistorioita Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa (2021–2023, Tampereen yliopisto). Tutkin myös, minkälaista uutta tietoa voimme löytää piipoista ja heidän perheistään kääntämällä näkökulman piispan työstä ja opillisista kysymyksistä kohti aiemmassa tutkimuksessa ohitettuja teemoja. Esimerkkinä tutkimuksessani toimii piispa Eskil Petraeuksen perhe.

Eskil Petraeus toimi Turun piispana vuosina 1652–1657. Tätä ennen hän toimi muun muassa Turun kirkkoherrana ja tuomiorovastina sekä teologian professorina Turun kuninkaallisessa akatemiassa. Petraeus johti myös vuonna 1638 nimitettyä raamatunkäännöskomiteaa, jonka tehtävänä oli saada aikaan painettu suomenkielinen Raamattu. Petraeus sai työstään palkkioksi muun muassa nautintaoikeuden Häppilän verotilaan, joka sijaitsi Hirvensalossa Turun edustalla.

Eskil Petraeus avioitui ensimmäisen kerran 1620-luvun lopulla, eikä ensimmäisen vaimon nimeä tiedetä. Tiedämme kuitenkin, että Eskilin vaimon vanhemmat olivat holsteinilainen Anders Pomerenning ja Margareta Sibeth von Baxter.

Eskil Petraeuksen ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika, joka nimettiin äidinisän mukaan Andersiksi. Anders Petraeus työskenteli yliopisto-opintojen jälkeen muun muassa Turun kuninkaallisen akatemian sihteerinä sekä ensin fysiikan ja myöhemmin teologian professorina. Sihteerinä toimiessaan Anders avioitui 1658 Elisabeth Mårtensdotter Stodiuksen kanssa. Elisabetin isä oli Turun akatemiassa teologian professorina ja Eskil Petraeuksen alaisena raamatunkäännöstoimikunnassa toiminut Martin Stodius, joka erosi professorin tehtävästään 1660 opillisten riitojen seurauksena. Eronsa jälkeen Stodius toimi Naantalin kirkkoherrana.

Kolme vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen Eskil Petraeus avioitui 1633 Anna Henricksdotter Kockin kanssa. Heidän avioliitostaan syntyi useita lapsia. Tässä seuraan kuitenkin vain heidän vanhimman tyttärensä Katarina Eskilsdotter Petraeuksen vaiheita. Katariina avioitui 1654 Tarton yliopistossa historian ja politiikan professorina toimineen Olaus Wexioniuksen kanssa. Perhe pakeni sotaa Tartosta Turkuun kaksi vuotta häiden jälkeen 1656 ja kaksi vuotta myöhemmin Wexioniuksesta tuli Turun kuninkaallisen akatemian lainopin professori.

Eskil Petraeuksen esikoisen Andersin ja vanhimman tyttären Katariinan elämänpolut osoittavat, millainen merkitys naisilla oli professoriperheissä ja akateemisessa sukuyhteisössä. Samana vuonna, kun Katarina ja Olaus Wexionius palasivat Turkuun, kaupunki paloi kesällä pahasti. Tulipalossa tuhoutui akatemiarakennusten lisäksi piispan talo ja Petraeuksen perhe muutti asumaan Häppilän tilalle Hirvensaloon. Sieltä piispa Petraeus kävi Turussa veneellä hoitamassa tehtäviään. Ilmeisesti myös Wexioniukset asettuivat asumaan Häppilän tilalle, sillä Olaus Wexionius sairastui pian Turkuun muuton jälkeen ja oli pitkään vuoteenomana. Hänen omaisuutensa oli tuhoutunut venäläisten hyökättyä Tarttoon, eikä hänellä ollut tuloja mistään toimesta.

Olaus Wexioniuksen veli oli vuoteen 1655 Turun akatemian lainopin professorina toiminut Mikael Wexionius, josta tuli 1657 Turun hovioikeuden asessori. Jostakin syystä Katariina Petraeus ja Olaus Wexionius asettuivat Katariinan vanhempien luokse, vaikka kaupungissa asui myös Olauksen perhettä. Ehkä Petraeusten perheen tilalla oli paremmin tilaa tyttären perheelle. Toinen mahdollinen syy Katarinan perheen asettumiselle Häppilään oli se, että Katariinan ja Olauksen ainoa lapsi syntyi samana vuonna kuin perhe lähti sotaa pakoon. Ehkä Katariina halusi olla äitiään lähellä raskauden ja synnytyksen aikana tai jo syntyneen pienen lapsen kanssa. Joka tapauksessa Wexioniukset vaikuttavat asettuneen asumaan piispan tilalle Hirvensaloon.

Kuningatar Kristina myönsi muun muassa Häpppilän tilan nautintaoikeuden Eskil Petraukselle, hänen puolisolleen ja heidän lapsilleen palkkiona raamatunkäännöstyöstä.

 

Kuningatar Kristina oli tilan lahjoittaessaan antanut Eskil Petraeukselle, hänen puolisolleen ja heidän lapsilleen oikeuden nauttia tilaa niin kauan kuin elivät. Eskil Petraeus kuoli 1657, minkä jälkeen tila siirtyi hänen leskensä Anna Kockin ja heidän lastensa haltuun. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilan hallinta siirtyi pääasiassa Katarinan perheelle. Katarina kuoli 1665, jonka jälkeen Petraeuksen perheen jäsenet laativat kukin asiakirjan, jossa luopuivat oikeuksistaan Häppilän tilaan Katarinan puolison Olaus Wexioniuksen ja pariskunnan lapsen Olauksen hyväksi. Näin tila, jonka kuningatar Kristina lahjoitti piispalle ja hänen perheelleen raamatunkäännöstyöstä, siirtyi perheen vanhimman tyttären kautta vävylle ja tyttärenpojalle. Raamatunkäännöstyöstä palkaksi saatu tila pysyi akateemisen perheen hallussa ja muodosti näin osan professorin perheen tuloja.

Anna Henriksdotter Kock luopui omasta ja tyttärensä Marian puolesta nautintaoikeudesta Häppilän tilaan vävynsä Olaus Wexioniuksen ja lapsenlapsensa hyväksi.


Suostumuksensa tilan nautintaoikeuksien siirrosta antoi myös 1660-luvulla fysiikan professorina toiminut Eskilin esikoinen Anders Petraeus. Anders oli avioliittonsa kautta läheisesti tekemisissä appivanhempiensa Stodiusten kanssa. Andersin perhe vietti 1600-luvun jälkipuoliskolla paljon aikaa Naantalin kirkkoherran tilalla, joka oli Martin Stodiuksen hallinnassa kirkkoherrana toimimisen myötä aina vuoteen 1676 asti. Jo ennen Stodiuksen kuolemaa Anders Petraeus otti appensa kirkkoherran tehtävät hoitoonsa 1674 ja kun Martin Stodius kuoli, siirtyi Naantalin ja Raision seurakunnat Petraeuksen palkkapitäjiksi. Anders Petraeus siis peri puolisonsa Elisabet Stodiuksen kautta kirkkoherran tilan. 

Akateemisissa perheissä miesten työstä saadut palkkiot eivät koskeneet vain miehiä. Piispa Eskil Petraeuksen raamatunkäännöstyöstä saaman tilan nautintaoikeus osoitettiin myös hänen puolisolleen ja parin lapsille, mitä kautta se päätyi perheen vävylle. Samoin Martin Stodiuksen palkkatilaksi saama Naantalin ja Raision seurakunnan kirkkoherran tila siirtyi hänen tyttärensä kautta vävy Anders Petraeukselle. Vaikka julkaisutyö ja professorin tai piispan tehtävät olivat mahdollisia vain miehille, koskivat työstä saadut palkat ja palkkiot myös vaimoja ja lapsia. Naisilla oli keskeinen asema ylemmässä papistossa palkkatilojen omistus- ja perintösuhteissa.


Henkilöhistoriallisen tutkimuksen uudistaminen

Jo 1996 historioitsija Eeva Österberg ennusti, että naistutkimus tulee uudistamaan henkilöhistoriallista tutkimusta. Österbergin mukaan naistutkimus otti aiempaa tutkimusta herkemmin esiin yksityisen elämän puolen sekä pohti yksityisen ja julkisen suhdetta. Maarit Leskelä-Kärki esitti puolestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin (2013), että samankaltainen trendi voisi olla koittamassa kriittisen miestutkimuksen myötä myös miehiä koskevassa elämäkertakirjallisuudessa.

Toistaiseksi sukupuolentutkimuksen parissa käytettyjä tutkimuksellisia näkökulmia ei ole sovellettu varhaismodernin ajan piispoja koskevassa henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa. Aiemmassa tutkimuksessa yksityisyyden piiriin katsottujen aiheiden mukaan tuonti on oman tutkimukseni tavoitteena. Jo lyhyt tarkastelu Petraeuksen perheestä on osoittanut, että tutkimuksen laajentaminen piispasta itsestään ja hänen työstään piispan puolisoon ja laajemmin perheeseen paljastaa suvun sisäisiä kytköksiä, joissa professorien puolisoilla oli merkittävä asema akateemisten perheiden toimeentulon järjestelyssä.



FT Mari Välimäki toimii post doc -tutkijana Tampereen yliopistossa käynnissä olevassa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena -hankkeessa. Lisäksi hän johtaa Tampereen yliopistossa käynnissä olevaa Professorin perhekunta -hanketta (2022–2024). Välimäki väitteli keväällä 2021 Turun yliopiston Suomen historian oppiaineesta tutkimuksella, joka käsitteli esiaviollisia suhteita ruotsalaisissa yliopistokaupungeissa 1600-luvun lopulla.


Arkistolähteet

Kansallisarkisto

Biographica

Eskil Petraeus
Olaus Wexionius


Kirjallisuutta

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, verkkojulkaisu 2005. Viitatut henkilöt: Anders Petraeus, Eskil Petraeus, Martin Stodius & Olof Wexionius.

Maarit Leskelä-Kärki, ”Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä”, Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.), Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä, Kulttuurihistoria 10, Kulttuurihistoria Turun yliopisto 2013, 2. painos, 25–48.

Maarit Leskelä-Kärki, Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista, Avain 2017.

Väinö Perälä, Eskil Petraeus. Kirkkohistoriallinen tutkielma, Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1928.

Birgitte Possing, ”Historical biography”, The International Encyclopedia of Social and Behavioral Sciences. Elsevier 2001, 1213–1217.

Eva Österberg, ”Individen i historien. En (o)möjlighet mellan Sartre och Foucault”, Anders Björnsson, Lars Hjalmarson, Pär Frank & Annika Törnquist (toim.), Det roliga börjar hela tiden, Clio 1996, 321–332.

Blogisarja: Äidittömät, isättömät, sukuun naidut: Tunteissa tehty 1800-luvun perhe (Reetta Eiranen)

Keskisäätyisen ydinperheihanteen nousu on 1800-lukuun keskeisesti liitetty piirre. Perhekäsitykset ja -muodostelmat olivat kuitenkin aikalaisten kokemuspiirissä paljon moninaisemmat ja laajemmat.

Konkreettisesti ja traagisesti perheiden rakenteeseen vaikutti kuolleisuus. Aatelittomissa säätyläisperheissä toinen vanhemmista menehtyi yli 40 prosentissa nuorimman lapsen ollessa alle 15-vuotias. Lapsista noin 30 prosenttia kuoli ennen 15 vuoden ikää. Jäljelle jääneiden perheenjäsenten täytyi muovata perhesuhteet uuden tilanteen mukaan. Näin sosiaalisen perheen merkitys korostui. Se tehtiin tunnesuhteissa.

Tengströmin perhepiirin laaja kirjeenvaihto 1830–1870-luvuilta avaa kurkistusaukon emotionaalisten perhesuhteiden rakentamiseen muuttuvissa tilanteissa. Monet miehistä ovat tuttuja nimiä suomalaisuusaatteen historiasta, mutta lähisuhteiden tarkastelu paljastaa naisten tärkeän roolin sosiaalisissa ja aatteellisissa verkostoissa. Perheen isä, professori Johan Jakob Tengström on tunnettu etenkin J. V. Snellmanin mentorina, mutta perhe- ja sukupiirin kokoava voima vuosikymmenten läpi oli hänen toinen vaimonsa Johanna Carolina Tengström. (Sukupuu.)

Carolina Tengström oli kahdesti naimisissa ja sai yhden biologisen lapsen. Pitkän elämänsä aikana hänestä tuli kuitenkin suuren lapsikatraan äiti – kahdessa sukupolvessa. Carolina, joka oli myös omaa sukuaan Tengström, solmi ensimmäisen avioliittonsa vuonna 1825 professori Fredrik Bergbomin kanssa. 1830-luvun alussa lyhyen ajan sisään hän menetti ensin miehensä ja sitten vajaa viisivuotiaan Karin-tyttärensä. Muutaman vuoden kuluttua Carolina Tengström avioitui niin ikään leskeksi jääneen serkkunsa J. J. Tengströmin kanssa. J. J. Tengströmillä oli neljä 4–12-vuotiasta lasta ja näille Carolina Tengström ryhtyi äidiksi.

Ihanteena oli äiti- tai isäpuolen mahdollisimman suuri samuus biologisen vanhemman kanssa. Hänen tuli pitää puolison lapsia ominaan. Eroa kurottiin umpeen emotionaalisella panoksella. Tengströmien tapauksessa Carolina oli miltei lähin mahdollinen vastine biologiselle vanhemmalle: hän oli peräti molempien vanhempien serkku.

1840-luvun alussa Tengströmin perheen pariin tuli esikoispoika Robertin paras ystävä Herman Kellgren, joka oli pian salakihloissa vanhimman tyttären Sofin kanssa. Kun nuoret miehet matkustivat opintomatkalle Eurooppaan, Carolina Tengströmin kirjeissä molemmat olivat ”hänen poikiaan” – ”båda mina gossar der borta i verlden” (Herman Kellgrenille 12.7.1847). Kellgrenin lapsuudenperhe asui Kuopiossa. Nuorukaisen opiskellessa Helsingissä hän sai Tengströmeistä emotionaalisesti toisen perheen ja kodin. Carolina Tengströmin silmissä ”uusi poika” lienee ollut luonteva jatke hänen omaksi ottamalleen katraalle.

Tulevien appivanhempien ja vävyn kirjeenvaihdossa käy ilmi perhesanaston emotiivinen käyttö ja siihen liittyvä rajankäynti. Tässäkin oli mallina lapsen ja vanhemman välinen suhde ja sen läheisyys. Perhesanaston ulottaminen avioliiton kautta tuleviin sukulaisiin rakensi suhteita ja niiden tunnesisältöä. Sisarussanasto voitiin ulottaa myös läheisiin ystäviin.

Tengströmin piirissä appivanhempien kutsumiseen isäksi ja äidiksi liittyi kihlausaikana sukupuolittunutta rajankäyntiä. Tulevat vävyt viittasivat Carolina Tengströmiin helpommin ”Äitinä” (Mamma), kun taas J. J. Tengström oli ”Setä” (Farbror), kuten vanhempaa, kunnioitettua ystävää usein kutsuttiin. Mamma-nimityksenkin kohdalla oli kokeilua ja hakemista: Herman Kellgren kirjoitti sen aluksi lainausmerkkeihin. Hän perusteli nimityksen ”anastamista” käyttöönsä kiintymyksellään. Carolina Tengström osoitti vastavuoroisen hyväksyntänsä allekirjoittamalla oman kirjeensä ”Mammana”. J. J. Tengströmille Kellgren kertoi pitäneensä tätä jo pitkään toisena isänään ja kirjoittavansa tälle pojan sydämestä. Hän korosti ystävyyttään Robert Tengströmiin veljeytenä, mikä ajatuksellisesti asetti hänet pojan asemaan perheessä. Avioitumisen jälkeen Mamma- ja Pappa-nimitykset vakiintuivat kaikkien käytössä.

Kun Robert Tengström kuoli vain 24-vuotiaana, Kellgren tuli voimakkaasti hänen ”tilalleen” etenkin J. J. Tengströmin kirjeissä. Mielenkiintoista kyllä pääasiallisena perusteena kirjeenvaihdossa ei näyttäydy tyttären kautta näköpiirissä ollut asema vävynä vaan samuus ja tiivis ystävyys – veljeys – edesmenneen pojan kanssa. ”Pidä minua tästä lähtien Isänäsi. Ja tee päätöksiä kuin Sinä olisit minun Poikani”, J. J. Tengström kirjoitti (7.12.1847). Jollakin lailla isä tuntui pitävän sitä kohtalona ja johdatuksena, että Robert oli tuonut ystävänsä perheen pariin, ikään kuin seuraajakseen. Kellgren vastasi: Jos pojan voi värvätä niin Setä on minussa värvännyt sellaisen.” (27.12.1847).

Nimitysten tunnevoima näkyy myös perheen seuraavalle sukupolvelle annetuissa ristimänimissä. Tengströmin sisarusten lapsilla oli runsaasti kummeja ja heistä monet olivat sukua. Tiivis yhteys näkyi nimivalinnoissa, joista monet olivat äidinpuolen suvusta. Nimivalinnat vahvistivat sukusiteitä ja -tunnetta.

 

Keskirivi vasemmalta J.L. Runeberg , Fredrika Runeberg, leskiprofessorska Carolina Tengström, leskiprofessorska Natalia Castrén f. Tengström, tohtorinna Sofie Nordström f. Ottelin och Robert Castrén. Takana seisovat: leskiprofessorska Sofi Kellgren f. Tengström och Johan Wilhelm Runeberg. Rappusilla istuvat Hanna Tikkanen, Fredrik Runeberg och J.J. Tikkanen.  (Kuva A. Ottelin, 1863)

Helene Tengström avioitui sanomalehtimies Paavo Tikkasen kanssa, ja heidän esikoisensa nimettiin Carolina Tengströmin sisaren Fredrika Runebergin puolison Johan Ludvig Runebergin kaimaksi. Runebergit olivat myös lapsen kummeja. Kaksi seuraavaa poikaa olivat toiselta etunimeltään äitinsä sisarten aviomiesten kaimoja. Tämän jälkeen lapset saivat nimet äidinpuolen isovanhempien mukaan: Johanna Tikkanen syntyi 1856 ja Johan Jakob Tikkanen 1857. Nimilinjat jatkuivat seuraavassa sukupolvessa. Johannan esikoinen sai saman nimen kuin hänen isoäitinsä pienenä kuollut tytär Karin.

Carolina Tengström otti äidin roolin myös lastenlastensa kohdalla, sillä tytär Helene Tikkanen kuoli joulukuussa 1857 pian nuorimman lapsensa syntymän jälkeen. Paavo Tikkanen jäi yksin vajaa kolmevuotiaan Hermanin, vuoden vanhan Johannan ja pariviikkoisen Johan Jakobin kanssa. Lapset asuivat isänsä kanssa, mutta tädit ja etenkin isoäiti ottivat tärkeän roolin heidän elämässään. Lapset viettivät esimerkiksi kesiä näiden kanssa. Tällöin vävyn ja anopin tiuhassa kirjeenvaihdossa ilmaistiin kiintymystä ja kaipausta perheenjäseniä kohtaan. Carolina Tengström kutsui itseään kaikkien Mammaksi, mikä kattoi myös Paavo Tikkasen.

Paavo Tikkanen ilmaisi vuolasta kiitollisuuttaan anoppia ja kälyjä kohtaan, myös lapsilleen kirjoittaessaan. Hän sanoi suoraan, että nämä olivat ottaneet äidin paikan lasten elämässä:

  ”Te yksinään voitte osoittaa kiitollisuuttanne niille kunnioittaville ja armaille jotka  ovat Teille olleet paraimman äitin sijassa. Muistakaate että Teidän pitää koetella käyttää itseänne kaikessa niin että Mormorilla olisi vanhoilla päivillänsä paljasta iloa Teistä ja ne hyvät Mosterit saisivat olla tyytyväisiä Teistä!”
(Paavo Tikkanen Johanna ja J. J. Tikkaselle 16.6.1870.)

Suomenkielisellä kirjeenvaihdolla lastensa kanssa Paavo Tikkanen pyrki varmistamaan, että näiden kielitaito säilyisi ja kehittyisi, vaikka he viettivät paljon aikaa ruotsinkielisten sukulaisten kanssa. Paavo Tikkasen vuodatuksen voisi ajatella olleen epäsuorasti tarkoitettu myös Tengströmin naisille, mutta se on kirjoitettu suomeksi. Sofi Kellgren ja Natalia Castrén olivat kuitenkin opiskelleet suomea. Heillä oli 1840-luvun lopulla oma opintopiiri, johon heidän veljensä oli hankkinut opettajaksi August Ahlqvistin, ja ainakin Natalia Castrén jatkoi opintojaan vielä 1850-luvun lopulla.

Johanna ja J. J. Tikkanen muuttivat isoäidin ja tätien luokse 1870-luvun alussa, kun Paavo Tikkanen sairastui vakavasti. Mariankatu 9:ssä asuivat Carolina Tengström, Sofi Kellgren, Natalia Castrén, tämän poika Robert sekä Johanna ja J. J. Tikkanen. ”Isoäidin rakkaus riitti kaikille”, Johanna kirjoitti myöhemmin sukumuistiinpanoissaan.

Carolina Tengström otti vävyt perheeseen seuraavassakin sukupolvessa. Johanna Tikkanen kihlautui serkkunsa Robert Castrénin ystävän M. G. Schybergsonin kanssa 1870-luvun loppupuolella. Keväällä 1878 Carolina Tengström oli vastaanottanut nuorukaiselta onnittelukirjeen syntymäpäivänsä johdosta.

”Hyvin rakasta ja hyvin hauskaa oli saada vastaanottaa kirje sinulta, rakas Gottfridini, tuntui kuin se olisi ollut pojalta joka haluaa minulle hyvää, – niin otin sen, ja poikana toivon saavani sinua jatkossa ja aina pitää.”
(Carolina Tengström M. G. Schybergsonille 10.5.1878.)

Carolina Tengström otti omikseen perhepiirin äidittömät ja isättömät sekä sukuun naidut. Biologiset linjat eivät olleet ratkaisevia, vaan merkityksellistä oli perheen sosiaalinen ja emotionaalinen tekeminen ja kokeminen.

 

Reetta Eiranen

FT, postdoc-tutkija, Kokemuksen historian huippuyksikkö (HEX), Tampereen yliopisto, kotisivu https://www.tuni.fi/fi/reetta-eiranen

Twitter: @reetta_e

Teksti perustuu artikkeliini ”Saumattomat tunnesiteet 1800-luvun sivistyneistöperheessä” (teoksessa Perheen jäljillä, toim. Ilmakunnas & Lahtinen, Vastapaino 2021) sekä väitöskirjaani Lähisuhteet ja nationalismi. Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä (Tampereen yliopisto 2019). Lainaukset ovat Paavo Tikkasen kirjettä lukuun ottamatta alun perin ruotsinkielisiä. Suomennokset RE.

Blogisarja: Perheyritys historiallisena ilmiönä (Jarkko Keskinen)

Perhe on ollut yrittäjyyden perusyksikkö aina keskiajalta lähtien. Perheyritykset ovat hallinneet Suomen elinkeinoelämää vuosisatojen ajan, sillä henkilökohtaisiin privilegioihin perustuneet kauppahuoneet, useimmat 1800–1900-luvun teollisuusyritykset ja sitä kautta myös monet nykyiset suuryhtiöt ovat rakentuneet perheen ja perhekeskeisen omistajuuden ympärille. Perheyrityksillä on ollut merkittävä painoarvo myös kansantaloudellisesti. Niiden osuus yrityssektorin arvonlisäyksestä on tänä päivänä lähes kolmannes ja työllisyydestä tätäkin suurempi.

Tästä huolimatta perheyritykset on historiantutkimuksen parissa usein otettu annettuna ilmiönä ilman, että tutkijat olisivat kiinnittäneet huomiota siihen, mistä perheyrittäjyydessä varsinaisesti on kyse. Perheyrityksistä ei olekaan olemassa vain yhtä oikeaksi hyväksyttyä määritelmää, vaan perhe, omistajuus ja yrityksen johtaminen on mahdollista kietoa toisiinsa monella eri tavalla. Ongelmana on usein ollut myös se, että perheyritykset eivät välttämättä edes miellä itseään perheyrityksiksi, vaan identifioituvat joko tiettyyn toimialaan tai ennen 1800-luvun loppua esimerkiksi kaupunkien porvarissäädyn jäsenyyteen. Perheyritys määritelläänkin usein joukkona ehtoja, joiden on täyttyvä ennen kuin kyse on perheyrityksestä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti vuonna 2004 erillisen perheyritystyöryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä ehdotus perheyrityksen määritelmäksi. Tehtävän vaikeutta kuvastaa se, että seuraavana vuonna julkaisemassaan raportissa työryhmä päätyi määrittelemään ainoastaan yhtiömuotoisia perheyrityksiä. Yrityksiä, joissa äänivaltaenemmistö oli joko yhtiön perustaneilla henkilöillä, heidän puolisoillaan, vanhemmillaan, lapsillaan tai näiden rintaperillisillä. Lisäksi vähintään yhden edellä mainituista henkilöistä tuli olla mukana yrityksen toiminnassa. Yhtiöt olivat perheyrityksiä, jos suvulla tai perheellä oli 25 prosentin osuus yhtiön äänivallasta. Näin ollen kaikki muu luonnollisten henkilöiden harjoittama elinkeino- tai liiketoiminta jäi tämän viralliseksi muodostuneen määritelmän ulkopuolelle.

Määrittelemisen lisäksi tutkimuksen haasteena on usein menneisyyden perheyrityksiä koskevan tiedon vähäisyys ja hajanaisuus. Tilastollisesti perheyrityksistä ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole saatavilla niiden pohjalta muodostettuja aineistoja. Myöskään arkistolainsäädäntö ei velvoita yrityksiä tai yksityishenkilöitä arkistoimaan aineistojansa tutkimusta varten. Valtion, kuntien tai seurakuntien kaltaisten julkisoikeudellisten toimijoiden arkistointivelvoite on kirjattu lakiin. Yritystoiminta on sen sijaan yksityisoikeudellista, eikä yrityksillä näin ole kuin lyhytaikainen vero- ja kirjanpitolainsäädäntöön liittyvä arkistointivelvoite. Osa suomalaisyrityksistä on kuitenkin halunnut tallentaa myös operatiivisesta käytöstä poistettuja asiakirjojaan historiallisiksi arkistokokoelmiksi. Perheyritysten lukumäärään verrattuna arkistoja on kuitenkin säilynyt varsin vähän ja hajanaisesti.

Perheyrityksillä oli merkittävä rooli Suomen teollistajina ja samalla myös suomalaiskaupunkien kaupunkikuvan muovaajina. Kuvassa 1890-luvun Porin Aittaluoto, jossa sijaitsivat muun muassa Rosenlewin omistama Porin konepaja sen laivavarvi sekä taustalla näkyvä Seikun saha. Valokuvaajana John Englund. Satakunnan Museon kuvakokoelma.


Miten perheyritystä sitten tulisi lähestyä historiantutkimuksen parissa. Suomalainen perheyritys. Kasvollisen omistajuuden historia lähestyy perheyritystä historiallisena, omaan kulloiseenkin aikaansa sidottuna ilmiönä. Samalla se pyrkii hahmottamaan sitä, mikä perheyritykset ovat olleet eri aikoina, miten eri aikakausien erityispiirteet ovat muovanneet yrityksiä ja miten ne on mahdollista nivoa yhteen Suomen yhteiskunnan ja sen talouselämän kehityksen kanssa. Perheiden lisäksi teoksen keskiössä ovat myös jatkuvuuden ja kasvun aiheuttamat haasteet yrityksille ja yrittämiselle eri aikoina.

Perheyritys on kuitenkin ajallisesti vaikeasti tavoitettavissa. Perheyrityksen peruspilarit, perhe tai suku, ovat ajassa muuttuvia kokonaisuuksia. Vastaavasti omistajuuden ja yrittämisen ehdot ja mahdollisuudet ovat sekä juridisesti että kulttuurisesti muuttuneet historian kuluessa.

Suomalainen liiketoimintaympäristö on muuttunut 1800-luvulta lähtien useasti, mikä on edellyttänyt kykyä sopeutua ajoittain jyrkkiinkin murroksiin. Näin tarkastelun kohteeksi on muodostunut kolme ajallista kokonaisuutta:


 1)    Vuodet 1860–1920, joka oli Suomen elinkeinoelämälle suurten muutosten aikaa. Vanhojen sääty-yhteiskunnan rakenteiden purkautuminen ja elinkeinoelämän vapautuminen merkitsivät perheyrityksille uuden aikakauden alkua. Aikakautta luonnehtivat perheyritysten yritysrakenteen muutos, voimakas määrällinen kasvu sekä kaupallisen ja teknisen koulutuksen uudelleenorganisointi vastaamaan modernin talouselämän ja teollisuuden vaatimuksia. Yhä useampi perheyritys muuttui vuosisadan vaihteessa osakeyhtiöksi. Yrityksen ja perheen omaisuuden erottaminen toisistaan teki yrityksen sukupolvenvaihdoksista entistä haasteellisempaa. Samalla vanhat avioliitto ja sukulaisuussuhteiden varaan rakennetut yhteistyöverkostot alkoivat vähitellen muuttua erilaisten taloudellisten ja poliittisten sidosryhmien muodostamiksi sosiaalisiksi verkostoiksi, jotka mahdollistivat sekä entistä suurempien resurssien hankkimisen että liiketoiminnan riskien jakamisen eri toimijoiden kesken.

 2)    Vuodet 1920–1950, jolle oli ominaista laaja yritysten välinen yhteistyö ja kartellisoituminen, sekä siirtyminen toisen maailmansodan aikaiseen sotatalouteen ja talouden voimakkaaseen julkiseen sääntelyyn. Maailmansotien välinen ajanjakso oli suurelta osin kasvun ja uudistumisen aikaa. Uudet modernit liiketoiminnan ideat ja tuotantosuunnat saivat perheyrittäjistä innokkaita kannattajia ja kokeilijoita. Perheyrittäjät hankkivat uutta tietoa ulkomailta ja solmivat tulevaisuuden kannalta tärkeitä kansainvälisiä verkostosuhteita. Perheyrityspohjalta syntyi runsaasti uutta liiketoimintaa aloille, joilla hyödynnettiin modernia teknologiaa. Erityisesti metsäteollisuuteen muodostui perheyrityspohjalta suuryrityksiä, joiden kehitystä luonnehti monialaistuminen ja nopea kasvu. Sotien aikaisista ja sen jälkeisistä poikkeusoloista kummunneen liiketoiminnan yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta jäi pysyviä jälkiä perheyrittämiseen. Osallistuminen tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen oman liiketoiminnan kautta laajensi perheyritysten identiteettiä ja vahvisti niiden asemaa suomalaisessa talouselämässä ja yhteiskunnassa.

3)     Vuosien 1950–2020 välistä aikaa kuvaavat puolestaan sekä kasvava idänkauppa että Suomen kiinnittyminen osaksi läntistä talousaluetta ja -järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä käynnistynyt talouden laaja-alainen muutos edellytti perheyrityksiltä uudistumista. Ne ovat olleet yhtä kasvuhakuisia ja valmiita kansainvälistymään kuin muutkin yritykset. Jatkuvuutta vaalivat perheyritykset pitivät kuitenkin muuta liike-elämää pidempään kiinni monialaisuudesta. Korkean omavaraisuusasteen ja yltiöpäisten riskien välttämisen ohella tämä suojasi lamakausina niitä ja niiden työntekijöitä. Osa yrityksistä kävi läpi muodonmuutoksen tehdastuotantoa tai kauppaa harjoittaneista yrityksistä omaisuuden hallintaan keskittyneiksi yhtiöiksi.

Kaiken kaikkiaan perheen ympärille rakentunut yrittäjyyden malli on historian saatossa osoittautunut varsin kestäväksi. Se on kyennyt mukautumaan yhteiskunnan, talousjärjestelmien ja lainsäädännön muutoksiin. Kooltaan valtaosa perheyrityksistä on aina ollut pieniä tai keskisuuria. Tästä huolimatta niillä on ollut ja on myös jatkossa merkittävä vaikutus suomalaisyhteiskuntaan. Perheyritykset ovat 2010-luvun aikana muodostaneet vajaan kolmanneksen maan yrityssektorin jalostusarvosta, neljänneksen liikevaihdosta ja nettoinvestoinneista runsaan viidenneksen. Lisäksi ne työllistävät lähes neljäkymmentä prosenttia yrityssektorin työntekijöistä.

Suomalaisilta perheyrityksiltä puuttui pitkään niitä yhdistävä identiteetti. Oli tietyllä tapaa jopa epäselvää mikä perheyritys ylipäänsä oli. Näkymättömyyttä korosti myös 1960- ja 1970-luvun ilmapiiri, jossa muutamille perheille kasautunutta taloudellista pääomaa ja vaikutusvaltaa ei katsottu hyvällä. Perheyrityksen identiteetti alkoikin kirkastua vasta 1990-luvulla yhteisen edunvalvonnan tarpeen kautta. Vuonna 1997 perustettiin Perheyritysten liitto, josta muodostui perheyrityksiä kokoava ja edustava foorumi, jonka nosti perheyrittäjät talouselämän katveesta entistä näkyvämmäksi ilmiöksi. Samalla myös perheyrittämisen kuva julkisuudessa muuttui hyväosaisten ryhmästä vastuullisiksi työllistäjiksi ja kasvollisiksi omistajiksi.


Dos. Jarkko Keskinen työskentelee yliopisto-opettajana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on eräs Suomalainen perheyritys -teoksen kirjoittajista.