Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***