Tekijä: shs

No comments

Blogisarja: Perheyritys historiallisena ilmiönä (Jarkko Keskinen)

  By

Perhe on ollut yrittäjyyden perusyksikkö aina keskiajalta lähtien. Perheyritykset ovat hallinneet Suomen elinkeinoelämää vuosisatojen ajan, sillä henkilökohtaisiin privilegioihin perustuneet kauppahuoneet, useimmat 1800–1900-luvun teollisuusyritykset ja sitä kautta myös monet nykyiset suuryhtiöt ovat rakentuneet perheen ja perhekeskeisen omistajuuden ympärille. Perheyrityksillä on ollut merkittävä painoarvo myös kansantaloudellisesti. Niiden osuus yrityssektorin arvonlisäyksestä on tänä päivänä lähes kolmannes ja työllisyydestä tätäkin suurempi.

Tästä huolimatta perheyritykset on historiantutkimuksen parissa usein otettu annettuna ilmiönä ilman, että tutkijat olisivat kiinnittäneet huomiota siihen, mistä perheyrittäjyydessä varsinaisesti on kyse. Perheyrityksistä ei olekaan olemassa vain yhtä oikeaksi hyväksyttyä määritelmää, vaan perhe, omistajuus ja yrityksen johtaminen on mahdollista kietoa toisiinsa monella eri tavalla. Ongelmana on usein ollut myös se, että perheyritykset eivät välttämättä edes miellä itseään perheyrityksiksi, vaan identifioituvat joko tiettyyn toimialaan tai ennen 1800-luvun loppua esimerkiksi kaupunkien porvarissäädyn jäsenyyteen. Perheyritys määritelläänkin usein joukkona ehtoja, joiden on täyttyvä ennen kuin kyse on perheyrityksestä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti vuonna 2004 erillisen perheyritystyöryhmän, jonka tehtävänä oli tehdä ehdotus perheyrityksen määritelmäksi. Tehtävän vaikeutta kuvastaa se, että seuraavana vuonna julkaisemassaan raportissa työryhmä päätyi määrittelemään ainoastaan yhtiömuotoisia perheyrityksiä. Yrityksiä, joissa äänivaltaenemmistö oli joko yhtiön perustaneilla henkilöillä, heidän puolisoillaan, vanhemmillaan, lapsillaan tai näiden rintaperillisillä. Lisäksi vähintään yhden edellä mainituista henkilöistä tuli olla mukana yrityksen toiminnassa. Yhtiöt olivat perheyrityksiä, jos suvulla tai perheellä oli 25 prosentin osuus yhtiön äänivallasta. Näin ollen kaikki muu luonnollisten henkilöiden harjoittama elinkeino- tai liiketoiminta jäi tämän viralliseksi muodostuneen määritelmän ulkopuolelle.

Määrittelemisen lisäksi tutkimuksen haasteena on usein menneisyyden perheyrityksiä koskevan tiedon vähäisyys ja hajanaisuus. Tilastollisesti perheyrityksistä ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole saatavilla niiden pohjalta muodostettuja aineistoja. Myöskään arkistolainsäädäntö ei velvoita yrityksiä tai yksityishenkilöitä arkistoimaan aineistojansa tutkimusta varten. Valtion, kuntien tai seurakuntien kaltaisten julkisoikeudellisten toimijoiden arkistointivelvoite on kirjattu lakiin. Yritystoiminta on sen sijaan yksityisoikeudellista, eikä yrityksillä näin ole kuin lyhytaikainen vero- ja kirjanpitolainsäädäntöön liittyvä arkistointivelvoite. Osa suomalaisyrityksistä on kuitenkin halunnut tallentaa myös operatiivisesta käytöstä poistettuja asiakirjojaan historiallisiksi arkistokokoelmiksi. Perheyritysten lukumäärään verrattuna arkistoja on kuitenkin säilynyt varsin vähän ja hajanaisesti.

Perheyrityksillä oli merkittävä rooli Suomen teollistajina ja samalla myös suomalaiskaupunkien kaupunkikuvan muovaajina. Kuvassa 1890-luvun Porin Aittaluoto, jossa sijaitsivat muun muassa Rosenlewin omistama Porin konepaja sen laivavarvi sekä taustalla näkyvä Seikun saha. Valokuvaajana John Englund. Satakunnan Museon kuvakokoelma.


Miten perheyritystä sitten tulisi lähestyä historiantutkimuksen parissa. Suomalainen perheyritys. Kasvollisen omistajuuden historia lähestyy perheyritystä historiallisena, omaan kulloiseenkin aikaansa sidottuna ilmiönä. Samalla se pyrkii hahmottamaan sitä, mikä perheyritykset ovat olleet eri aikoina, miten eri aikakausien erityispiirteet ovat muovanneet yrityksiä ja miten ne on mahdollista nivoa yhteen Suomen yhteiskunnan ja sen talouselämän kehityksen kanssa. Perheiden lisäksi teoksen keskiössä ovat myös jatkuvuuden ja kasvun aiheuttamat haasteet yrityksille ja yrittämiselle eri aikoina.

Perheyritys on kuitenkin ajallisesti vaikeasti tavoitettavissa. Perheyrityksen peruspilarit, perhe tai suku, ovat ajassa muuttuvia kokonaisuuksia. Vastaavasti omistajuuden ja yrittämisen ehdot ja mahdollisuudet ovat sekä juridisesti että kulttuurisesti muuttuneet historian kuluessa.

Suomalainen liiketoimintaympäristö on muuttunut 1800-luvulta lähtien useasti, mikä on edellyttänyt kykyä sopeutua ajoittain jyrkkiinkin murroksiin. Näin tarkastelun kohteeksi on muodostunut kolme ajallista kokonaisuutta:


 1)    Vuodet 1860–1920, joka oli Suomen elinkeinoelämälle suurten muutosten aikaa. Vanhojen sääty-yhteiskunnan rakenteiden purkautuminen ja elinkeinoelämän vapautuminen merkitsivät perheyrityksille uuden aikakauden alkua. Aikakautta luonnehtivat perheyritysten yritysrakenteen muutos, voimakas määrällinen kasvu sekä kaupallisen ja teknisen koulutuksen uudelleenorganisointi vastaamaan modernin talouselämän ja teollisuuden vaatimuksia. Yhä useampi perheyritys muuttui vuosisadan vaihteessa osakeyhtiöksi. Yrityksen ja perheen omaisuuden erottaminen toisistaan teki yrityksen sukupolvenvaihdoksista entistä haasteellisempaa. Samalla vanhat avioliitto ja sukulaisuussuhteiden varaan rakennetut yhteistyöverkostot alkoivat vähitellen muuttua erilaisten taloudellisten ja poliittisten sidosryhmien muodostamiksi sosiaalisiksi verkostoiksi, jotka mahdollistivat sekä entistä suurempien resurssien hankkimisen että liiketoiminnan riskien jakamisen eri toimijoiden kesken.

 2)    Vuodet 1920–1950, jolle oli ominaista laaja yritysten välinen yhteistyö ja kartellisoituminen, sekä siirtyminen toisen maailmansodan aikaiseen sotatalouteen ja talouden voimakkaaseen julkiseen sääntelyyn. Maailmansotien välinen ajanjakso oli suurelta osin kasvun ja uudistumisen aikaa. Uudet modernit liiketoiminnan ideat ja tuotantosuunnat saivat perheyrittäjistä innokkaita kannattajia ja kokeilijoita. Perheyrittäjät hankkivat uutta tietoa ulkomailta ja solmivat tulevaisuuden kannalta tärkeitä kansainvälisiä verkostosuhteita. Perheyrityspohjalta syntyi runsaasti uutta liiketoimintaa aloille, joilla hyödynnettiin modernia teknologiaa. Erityisesti metsäteollisuuteen muodostui perheyrityspohjalta suuryrityksiä, joiden kehitystä luonnehti monialaistuminen ja nopea kasvu. Sotien aikaisista ja sen jälkeisistä poikkeusoloista kummunneen liiketoiminnan yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta jäi pysyviä jälkiä perheyrittämiseen. Osallistuminen tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen oman liiketoiminnan kautta laajensi perheyritysten identiteettiä ja vahvisti niiden asemaa suomalaisessa talouselämässä ja yhteiskunnassa.

3)     Vuosien 1950–2020 välistä aikaa kuvaavat puolestaan sekä kasvava idänkauppa että Suomen kiinnittyminen osaksi läntistä talousaluetta ja -järjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä käynnistynyt talouden laaja-alainen muutos edellytti perheyrityksiltä uudistumista. Ne ovat olleet yhtä kasvuhakuisia ja valmiita kansainvälistymään kuin muutkin yritykset. Jatkuvuutta vaalivat perheyritykset pitivät kuitenkin muuta liike-elämää pidempään kiinni monialaisuudesta. Korkean omavaraisuusasteen ja yltiöpäisten riskien välttämisen ohella tämä suojasi lamakausina niitä ja niiden työntekijöitä. Osa yrityksistä kävi läpi muodonmuutoksen tehdastuotantoa tai kauppaa harjoittaneista yrityksistä omaisuuden hallintaan keskittyneiksi yhtiöiksi.

Kaiken kaikkiaan perheen ympärille rakentunut yrittäjyyden malli on historian saatossa osoittautunut varsin kestäväksi. Se on kyennyt mukautumaan yhteiskunnan, talousjärjestelmien ja lainsäädännön muutoksiin. Kooltaan valtaosa perheyrityksistä on aina ollut pieniä tai keskisuuria. Tästä huolimatta niillä on ollut ja on myös jatkossa merkittävä vaikutus suomalaisyhteiskuntaan. Perheyritykset ovat 2010-luvun aikana muodostaneet vajaan kolmanneksen maan yrityssektorin jalostusarvosta, neljänneksen liikevaihdosta ja nettoinvestoinneista runsaan viidenneksen. Lisäksi ne työllistävät lähes neljäkymmentä prosenttia yrityssektorin työntekijöistä.

Suomalaisilta perheyrityksiltä puuttui pitkään niitä yhdistävä identiteetti. Oli tietyllä tapaa jopa epäselvää mikä perheyritys ylipäänsä oli. Näkymättömyyttä korosti myös 1960- ja 1970-luvun ilmapiiri, jossa muutamille perheille kasautunutta taloudellista pääomaa ja vaikutusvaltaa ei katsottu hyvällä. Perheyrityksen identiteetti alkoikin kirkastua vasta 1990-luvulla yhteisen edunvalvonnan tarpeen kautta. Vuonna 1997 perustettiin Perheyritysten liitto, josta muodostui perheyrityksiä kokoava ja edustava foorumi, jonka nosti perheyrittäjät talouselämän katveesta entistä näkyvämmäksi ilmiöksi. Samalla myös perheyrittämisen kuva julkisuudessa muuttui hyväosaisten ryhmästä vastuullisiksi työllistäjiksi ja kasvollisiksi omistajiksi.


Dos. Jarkko Keskinen työskentelee yliopisto-opettajana Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa ja on eräs Suomalainen perheyritys -teoksen kirjoittajista.

No comments

Blogi-sarja: Vaimo, äiti ja kunnon kristitty – Pappien vaimot 1600-luvun esikuvallisina naisina (Miia Kuha)

  By

Reformaation jälkeen protestanttisten pappien perheille lankesi uusi yhteiskunnallinen rooli kristillisen perhe-elämän esikuvina. Perheellä oli tärkeä ideologinen merkitys varhaismodernin ajan yhteiskunnassa. Perheessä vallitsevaa hierarkiaa ja järjestystä peilattiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten kirkkoon ja valtioon. Pappiloiden väki oli etenkin maaseutuyhteisöissä näkyvässä asemassa. Kirkkolaissakin paitsi papeilta, myös heidän puolisoiltaan ja lapsiltaan vaadittiin hyveellistä ja kunniallista käytöstä.

Hankkeessa Pappissäädyn naiset. Pappien vaimot ja lesket luterilaisissa paikallisyhteisöissä (1650–1710) tutkitaan, miten nämä odotukset vaikuttivat pappien puolisoiden elämään. 1600-luvun maaseutupitäjissä pappien vaimot elivät yhteisöjensä keskiössä, mutta historiantutkimuksessa he ovat jääneet marginaaliin. Papinrouvat eivät ole jättäneet jälkeensä lähteitä, joissa he kertoisivat omasta elämästään. Aikakaudelta säilyneiden, painettujen ruumis- eli hautajaissaarnojen kautta pääsee kuitenkin käsiksi niihin odotuksiin ja ihanteisiin, joita papinrouvien rooleihin vaimona, äitinä ja pappilan emäntänä liittyi.

Pappi piti ruumissaarnan osana hautausseremoniaa. Ruumissaarnan tarkoitus oli vainajan ja tämän omaisten kunnioittamisen lisäksi muistuttaa maanpäällisen elämän katoavaisuudesta ja tarjota ihmisille esimerkkejä kristillisestä elämästä. Saarnan päätti elämäkertaosa yleensä otsikolla Personalia. Elämäkerrassa esiteltiin vainajan elämänkulku syntymästä kuolemaan. Vainajan elämä esitettiin elämäkerrassa hyveellisenä ja ihanteellisena. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan elämäkerran piti kuitenkin olla totuudenmukainen eikä liialliseen ylistämiseen tullut sortua.

Osa ruumissaarnoista painettiin, jolloin ne päätyivät laajemman yleisön ulottuville. Ruumissaarnat olivat 1600-luvulla hengellistä kirjallisuutta, joita lukivat myös muut kuin vainajan omaiset ja sukulaiset. Ne sisälsivät yksityiskohtaisia kuvauksia tavallisten, joskin yleensä ylempisäätyisten ihmisten elämänkohtaloista, mikä oli aikakauden kirjallisuudessa vielä harvinaista.
1600-luvulta on säilynyt niin miehiä, naisia kuin lapsiakin käsitteleviä painettuja ruumissaarnoja. Naisten ruumissaarnojen personalioissa arkisen perhe-elämän ja hengellisyyden kuvausta on yleensä enemmän kuin miesten elämäkerroissa, joissa ura ja opinnot veivät enemmän tilaa. Samankaltaisia hyveellisen ja kristillisen naiseuden normeja toistettiin kaikissa personalioissa. Kohdehenkilöt esitettiin esimerkillisinä kristittyinä, joista jokainen voisi ottaa mallia omassa elämässään. Ruumissaarnojen kuvauksissa oli kuitenkin myös yksilöllisiä eroja.

Viipurin lukion matematiikan ja runousopin lehtorin, sittemmin Mikkelin kirkkoherrana toimineen Andreas Strandeniuksen laatima Anna Christiansdotter Möllerin (1644–1675) ruumissaarna havainnollistaa papinrouvien elämänkulkua ja niiden kuvausta ruumissaarnojen elämäkertaosissa. Anna Möllerin lapsuudesta Strandenius kertoo, että tämä laitettiin pienenä lastenkouluun oppimaan lukemista ja kristinopin perusteita. 1600-luvun ihmisten lukutaito rajoittui yleensä katekismuksen kappaleiden ulkolukuun, mutta säätyläisperheissä myös tyttärille opetettiin usein sisälukua. Usein kristinopin alkeita ja lukemista opetettiin kotona, mutta myös tytöt saattoivat Annan tavoin käydä koulua.

Anna Möllerin ruumissaarnan kansilehti. Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi, Ruotsin ajan kokoelma: Henkilökirjallisuus, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Säätyläisperheiden tyttäret opettelivat myös kotitalouden hoitoa ja siihen liittyviä moninaisia taitoja. Anna Möllerin kohdalla nämä taidot tulivat käyttöön hänen avioituessaan jo 17-vuotiaana. Pian hänen puolisonsa Johannes Forsander nimitettiin Luumäen sijaiskirkkoherran virkaan ja Möller pääsi emännöimään Luumäen pappilaa. Oli tavallista, että pappien vaimot astuivat avioon varhain, moni jo 16–20-vuotiaana. Möllerin puoliso oli oletettavasti morsiantaan vanhempi. Strandeniuksen mukaan pariskunnan välillä vallitsi ystävyys ja rakkaus. Heille syntyi neljäntoista aviovuoden aikana viisi lasta, joista kolme oli yhä elossa äidin kuollessa. Moneen pappisperheeseen syntyi jopa kymmenkunta lasta, mutta lapsikuolleisuuden ollessa suurta vain osa eli aikuiseksi.

Strandenius kuvaa personaliassa Anna Möllerin elämää korostaen tämän kristillisiä hyveitä. Möller kävi mielellään kirkossa ja usein ehtoollisella. Naapureitaan kohtaan hän käyttäytyi hiljaisesti ja hurskaasti ja kotitalouttaan hoiti ahkerasti ja huolellisesti. Joissain personalioissa naisten hengellistä elämää kuvataan tarkemmin. Niiden mukaan papinrouvat lukivat rukouskirjoja ja muuta hengellistä kirjallisuutta sekä lauloivat mielellään virsiä. He rukoilivat aamuin illoin ja pitivät rukous- ja hartaushetkiä myös lapsilleen ja palvelusväelleen. Hengellisyys kuvattiin syvän tunteelliseksi, niin että papinrouvat saattoivat itkeä katuessaan syntejään. Pappien vaimot näyttäytyvät personalioissa myös itsenäisinä ja aktiivisina toimijoina, jotka esimerkiksi kestitsivät vieraita miehen ollessa matkoilla, ja lesken asemassa huolehtivat lapsensa opintoihin ja sopiviin avioliittoihin.

Ruumissaarnojen keskeinen aihe oli kuolema, ja kohdehenkilön kuolinvuoteen tapahtumia sekä kuolemaan johtanutta sairautta kuvattiin elämäkertaosassa tarkasti. 1600-luvulla moni nainen kuoli synnytykseen tai raskauden komplikaatioihin. 30-vuotiaana jälleen lasta odottaneen Anna Möllerin raskaus päättyi ennenaikaisesti ja johti tämän sairasvuoteelle. Kuoleman lähestyessä Möller pyysi miestään laulamaan hänelle virsiä ja lukemaan lohdullisia raamatunkohtia. Itse hän toisteli erityisesti tietyn Daavidin psalmin jakeita. Kuolinvuoteen ympärillä luettuja, kuolevalle itselleen tärkeitä rukouksia ja raamatunkohtia oli todennäköisesti valittu jo etukäteen. Kuoleman hetki kuvattiin helpotuksena ja rauhalliseen uneen vaipumisena. Ruumissaarnassa käsiteltiin myös miehen ja lasten kohtaamaa menetystä ja heitä pyrittiin lohduttamaan suuressa surussaan.

Ruumissaarnojen alkuun ja loppuun painettiin usein kuolemaan ja hautaukseen liittyvää symboliikkaa. Lähde: https://digi.kansalliskirjasto.fi, Ruotsin ajan kokoelma: Henkilökirjallisuus, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Ruumissaarnat antavat mahdollisuuden seurata 1600-luvun ihmisen elämänkaarta ja sen ihanteita varhaislapsuudesta kuolinvuoteelle. Anna Möllerin tavoin papinrouvat kuvattiin toimeliaina ja ahkerina, toisia palvelevina sekä hiljaisesti ja hurskaasti käyttäytyvinä naisina. Vaimon ja miehen sekä äidin ja lasten väliset tunteet kuvattiin lämpimiksi ja rakastaviksi. Hengellisyys toteutui papinrouvien arjessa päivittäisenä rukoiluna, virsien laulamisena, lukemisena ja kirkossa käymisenä. Kuolema oli jatkuvasti läsnä 1600-luvun maailmassa ja siihen valmistauduttiin jo nuorella iällä. Itse kuolinhetki näyttäytyy ruumissaarnoissa voimakkaana hengellisenä kokemuksena.

Ruumissaarnojen kuvaukset yksilöiden elämänkohtaloista antoivat malleja elämänkaaren eri vaiheisiin ja vahvistivat sukupuolittuneita odotuksia ja normeja. Ruumissaarnojen välittämä luterilaisen naisen normisto oli kapea eikä varmasti toteutunut sellaisenaan kaikkien papinrouvien elämässä. Toisaalta oli elämänalueita, jotka jäivät ruumissaarnojen kuvausten ulkopuolelle. Hankkeessa Pappissäädyn naiset käytetäänkin myös muuta lähdeaineistoa, etenkin tuomiokirjoja, jotta voidaan vastata kysymykseen siitä, millaiset odotukset pappien vaimoihin kohdistui eri tahoilta, miten ne vaikuttivat heidän elämäänsä ja mitä seurasi, jos odotukset eivät toteutuneet.


Kirjallisuus
Akiander, Matthias – Iikko B. Voipio (red.), Östra Finlands herdaminne intill år 1868. Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift intill år 1868. II Delen. Lampis – Östersundom. Helsingfors: Finska Vetenskaps-Societeten, 2008.
Bergner, Barbro, Dygden som levnadskonst. Kvinnliga dygdeideal under stormaktstiden. I Eva Österberg (red.), Jämmerdal och fröjdesal. Kvinnor i stormaktstidens Sverige. Stockholm: Atlantis, 1997.
Czaika, Otfried. The experience of female readers in Sweden around 1600 – evidence collected from funeral sermons. Archiv für Reformationsgeschichte 107: 1 (2016).
Kotivuori, Yrjö, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Strandenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=1560>. Luettu 7.4.2022.
Rimpiläinen, Olavi, Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1973.
Strandenius, Andreas, Christelig lijkpredikan wed … matronans, hustru Anna Christians dotters Möllers, fordom … her Johannis A. Forsandri, wälförordnade vice-pastoris i Luumäki försambling, elskelige makas, hederlige begrafning, … i Luumäki kyrckia, … den 7. martij, anno 1675, hållen och effter begäran vnder trycket gifwen af Andrea J. Strandenio, in reg. gymn. Wib. Mathes. & pos. lect. ibidemq[ue] consistoriali. Tryckt i Åbo af Petro Hansonio, Acad. Typog, 1675.

FT Miia Kuha työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan Pappissäädyn naiset. Pappien vaimot ja lesket luterilaisissa paikallisyhteisöissä (1650–1710). Hankkeessa tutkitaan pappien vaimoja ja leskiä toimijoina sekä heidän roolejaan, asemaansa ja arkielämäänsä erityisesti Viipurin hiippakunnan paikallisyhteisöissä.

2 Comments

Blogi-sarja: Kylmän sodan Suomi, suomalaiset ja suomettuminen (Antero Holmila)

  By


”Kun meidän sukupolvemme mielestä Suomi-neito huorasi, niin vanhemman polven edustajat olisivat voineet lisätä: ’mutta hyvästä hinnasta.’” (mies s.1961).

Vuosina 2020–2021 keräsin yhdessä SKS:n ja SLS:n kanssa aineiston, joka kartoittaa suomalaisten muistoja ja kokemuksia kylmän sodan ajalta. Yksi kartoituksen aihe oli ihmisten kokemukset suomettumisesta. Aiheen kartoittaminen on nyt ajankohtaisempaa kuin aikoihin, ei vähiten siksi, että Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomettumisen historia on noussut ennen näkemättömällä tavalla julkisen keskustelun kohteeksi. Vaikka Jari Tervon ja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi kertoo Suomen Neuvostoliitto-suhteesta yleisesti, sarjan alaotsikko ilmaisee sen kantavan teeman: ”Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle”.

Jos suomettumisella tarkoitetaan kritiikitöntä suhtautumista Neuvostoliittoon tai kyvyttömyyttä arvostella Neuvostoliittoa sen reaktioiden pelossa, niin jo lähtökohta koko sarjalle on haasteellinen, koska on vaikea nähdä, että suomettuminen olisi ollut koko 1945-1991 ajanjakson kantava teema, vaikka se sarjassa on sellaiseksi rakennettu. Kuvaavaa on, että vielä siinä vaiheessa kun suomettumisen patriarkka Urho Kekkonen oli ollut vallassa jo yli 12 vuotta ja aloittanut kolmannen presidenttikautensa, Suomen Kuvalehti kirjoitti Neuvostoliiton panssarien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968 hyvin selkeäsanaisesti ja ”ei-suomettuneesti”:

Uskoimme että Neuvostoliitto tarkoittaa täyttä totta puhuessaan kansainvälisen jännityksen laukeamisesta, rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, puuttumattomuudesta muiden maiden itsenäiseen päätäntävaltaan ynnä muusta hyvästä. Vietnamin asiassa Neuvostoliitto esiintyi lukemattomien mielestä hyvän ja oikean puolustajana vääryyttä vastaan. Sekin usko on nyt horjunut. Kuka uskoo, että Moskova enää haluaa vilpittömästi työskennellä edes ydinaseiden ja muun tuhoon johtavan aseistuksen supistamisessa (Suomen kuvalehti, 31.8.1968, s.2).

Kylmän sodan Suomi -sarjassa suomettumistarina on varsin yksioikoinen ja tuomitseva, ei niinkään selittämään tai ymmärtämään pyrkivä. Vastaava tendenssi oli nähtävissä jo aiemmin, kun Ilta-Sanomat julkaisi loppuvuodesta 2019 YYA-Suomi -aiheisen historian erikoisliitteensä. Liitteen etusivu kertoi samaa tarinaa, jota Kylmän sodan Suomi on jatkanut: ”näin eliitti nöyristeli”. Molemmissa tapauksissa suomettumisesta on leivottu ”maan tapa”, yksinkertainen rähmällään olon opetus.

Aivan samoin kuin kylmän sodan käsitteessäkin, josta Pauli Kettunen on aiemmin kirjoittanut, myös suomettumisessa on monia eri tasoja, ulottuvuuksia ja aikakerrostumia. Ylipäätään voisi sanoa, että suomettumisessa on enemmän harmaan sävyjä kuin selkeitä ääripäitä, jotka korostuvat julkikeskustelussa – niin Kylmän sodan Suomi sarjassa kuin tällä hetkellä Ukrainan sodan synnyttämässä suomettumis- / jälkisuomettumiskeskustelussa. Eräs koko dokumenttisarjaa vaivaava ilmiö on se, että historian monitahoisuuden sijaan valittu perspektiivi on suhteellisen typistävä. Narratiivi on kyllä helpompi pitää kasassa, mutta laajempaa ymmärrystä se ei tue, vielä vähemmän se auttaa ymmärtämään suomettumisen kansallista kokemusta nimenomaan sen omassa historiallisessa kontekstissa. Itse lähestyn sarjaa siitä näkökulmasta, että se kertoo enemmän tämän päivän historiakulttuurista kuin Suomen asemasta itse kylmässä sodassa.

Max Jakobson kirjoitti heti Neuvostoliiton luhistuttua Helsingin Sanomissa, että ”kansa ei koskaan suomettunut, vain kansakunnan valiot”. Jakobson oli oikeilla jäljillä, mutta luonnollisesti myös ”kansakunnan” suhde suomettumiseen oli itsessään paljon monitahoisempi ilmiö, josta tiedämme yllättävän vähän, eikä Suomi kylmässä sodassa -sarja juurikaan paikkaa vallitsevaa puutetta. Tavallisille kansalaisille suomettuminen oli monimuotoinen ilmiö, joka itsessään korostaa historian moniäänisyyttä – joillekin se edusti (ja edustaa yhä edelleen) valtioviisautta, toisille puolestaan ärsyttävää mutta pakon edessä tapahtunutta sopeutumista. Eräille se puolestaan edusti suomalaisuuden moraalista rappiota, jossa julkisesti esitettiin yhtä ja yksityisesti toista.

Monien ihmisten muistoissa Kekkonen ja Suomi oli jatkuvan tarkkailun ja paineen alla, jossa toiminnan vaihtoehdot olivat vähissä. Moraalisen tuomion sijaan Kekkosen nähtiin taiteilevan hienosti vallitsevassa tilanteessa. ”Arvostan Kekkosta edelleen hänen taidoistaan hoitaa asioita Neuvostoliiton päämiesten kanssa”, kirjoitti yksi muistelija, kun taas toinen selitti, että Kekkonen teki presidenttinä suurtyön toimiessaan Neuvostoliiton johtajien kanssa ja pyrkien ajamaan rauhan asiaa. Kansan näkökulmasta suomettumisen ytimessä olikin usein juuri jatkuva pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Neuvostoliiton kanssa. Monet suomalaiset eivät ymmärtäneet mikä suomettumisessa oli niin pahaa: ”Mitä huonoa siinä oli, jos ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa, vaan yritti neuvotella sen kanssa?” muisteli eräs kirjoittaja. Näissä muisteluissa suomettumisen kehys ei ole niinkään moralistinen tai hännystelyyn viittaava. Suomettumisen lähtökohtana ei muistelijoilla myöskään ollut Neuvostoliiton pelko. Eri ajankohtina, kuten Tšekkoslovakian miehityksen aikaan, Neuvostoliiton toimet kyllä huolestuttivat monia, mutta suomettumisen pohjavireeksi se ei muistelijoiden mukaan muodostunut. Sen sijaan suomettuminen nähtiin pragmaattisena reaalipolitiikkana. Se, missä sopeutumisen raja ylittyi ja muuttui turhanpäiväiseksi nöyristelyksi, ei välttämättä vaivannut muistelijoita siinä määrin kuin tämän päivän historioitsijoita.

Erityisen hankala suhde suomettumiseen ja Neuvostoliiton hännystelijöihin oli niillä, jotka 1970- ja 1980-luvuilla identifioituivat vasemmistoon mutta joille Neuvostoliitto ei edustanut edistyksellisyyttä. Monet Neuvostoliittoon kriittisesti ajattelevat vasemmistolaiset, jotka samaistuivat Ele Aleniuksen kaltaisiin henkilöihin, teeskentelivät olevansa ”tiedostavia”,  sillä erityisesti opiskelumaailmassa ryhmäpaine oli kova.

Ennen kaikkea suomettumisella oli myös vastavoimansa. Ylipäätään se, että arjen kulttuurin ja kulutuskäyttäytymisen tasolla Suomi oli länsimaa, oli suomettumisen tehokkain tulppa. Suomettumisen kuumimpina aikoina 1960- ja 1970-luvuilla suomalainen kulttuuri amerikkalaistui nopeaa vauhtia, kun taas Neuvostoliiton ote kehittyvään massa- ja kulutuskulttuuriin oli olematon. Samaan aikaan Leningradin, Tallinnan ja Itä-Euroopan matkat avasivat monien silmät sosialismin arkitodellisuuteen, vaikka se yritettiin mahdollisimman tehokkaasti piilottaa turisteilta. Eräs neuvostopropagandaan hurahtanut nainen joutui toteamaan ensimmäisen matkansa jälkeen, että ”tällaista maata minä olen ihannoinut!” Ihannoiminen loppui siihen paikkaan. Myös Neuvostoliitosta tulleiden tuotteiden laaduttomuus tunnettiin. Popeda ja Zetor eivät kyenneet kilpailemaan Opelin tai Fergusonin kanssa. Jos suomalaiset halusivat ”moottoriapua” elämään, oli ”aatteet heitettävä sivuun.” Maaseudulla ihmisiä huvitti, kun YYA-teemaviikoilla vasemmistolaispoliitikot pyrkivät mainostamaan maatalojen isännille neuvostolaitteiden laatua, vaikka ihmisillä oli aivan selkeä kuva näistä tuotteista.

Aatteellisella tasolla suomettuminen ei myöskään ollut kaikenkattava valtavirta, joksi se nykykeskustelussa helposti kääntyy tai jollaiseksi se Kylmän sodan Suomi -sarjassa on helppo ymmärtää. Aikalaissanomalehtiä lukemalla saa vahvan kuvan suomettumisen retoriikasta, mutta silti on muistettava, että kansan suussa Tiedonantaja kulki myös nimellä ”Taudinkantaja”. Suomettuminen ei yksinkertaisesti juurtunut kansalaisten arkeen. Vaikka suomettumiseen liittyneen ”kaksoistodellisuuden” hahmottaminen oli monille hankala kysymys, ihmiset ajattelivat kuitenkin – Jakobsonin lausahduksen mukaan – että suomalaiset eivät todellakaan suomettuneet.
Sekä Neuvostoliitosta tuotu että suomalaisen poliittisen eliitin itsensä tuottama YYA-propaganda ei juurikaan kansaan uponnut. Vaikka ulkoministeriössä vietettiin unettomia öitä puolueettomuusliturgian viilaamiseksi huippuunsa, ihmiset suhtautuivat touhuun yliolkaisemmin – liturgia ja juhlapuheretoriikka oli liian tyhmää ja yliampuvaa vakavasti otettavaksi. ”Jatkuva Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden korostaminen sai ihmiset kysymään, miksi meidän ainoa ystävämme on itänaapuri. Eikö USA ole ystävällinen maa? Tai jokin muu länsimaa? Vihollisiako ne muka ovat?” Summasi yksi muistelija asian. Näitä vahvoja länsikulttuurin virtauksia ja niiden merkitystä ei Kylmän sodan Suomi sarjassa ole juurikaan pohdittu, vaikka on ilmeistä, että myös niillä oli vahva osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen vahvasti ne elivät maaseudulla.

Samoin rauhanmarssit, rauhanpuolustaminen ja teiniliiton kaltaiset järjestöt saivat monet takajaloilleen. Teiniliiton jäsenmäärä ei suoraan korreloi sen suosion kanssa. Poliittisessa historiassa on korostettu, että se oli ponnahduslauta ja harjoittelualusta yhdelle poliittiselle – pääsääntöisesti suomettuneelle ja jälkisuomettuneelle – sukupolvelle. Samaan aikaan se oli monille jäsenistä pelkkää pakkopullaa: ”Siihen oli pakko liittyä. Halusi tai ei.” Eräiden muistelujen mukaan missään ei tihkunut viha ja väkivalta niin kuin rauhanpuolustajien uhmakkaissa eleissä. Äänekäs ydinporukka mellasti Neuvostoliiton puolesta, mutta – kuten myös teiniliiton tapauksessa – monet kulkivat virran mukana tai jättäytyivät sivuun ja pysyivät hiljaa. Oliko hiljaa pysyminen suomettumista, on moraalikysymys, johon on tässä mahdotonta vastata. Oleellista on kuitenkin huomata, että hiljaisen ja ei-suomettuneen kansanosan puolenvalinta kylmän sodan Suomessa oli usein banaali mutta silti tärkeä: kulkueiden ja vallankumouskylttien sijaan heidän länsimaisuuteen suuntautunut tukensa näkyi Aku Ankan ja Valittujen Palojen tilaamisena.
Kaikista sekä tässä että muualla esille nostetuista ongelmistaan huolimatta Kylmän sodan Suomi -sarjaa on pidettävä merkityksellisenä historiakulttuurisena puheenvuorona. Suomettumisilmiön kansallista tilintekoa on aina silloin tällöin vaadittu, mutta harvoin Tervon kaltaisen kaikkien tunteman kulttuuriauktoriteetin voimalla. Suotavaa on, että tämä ydinsanoma saa laajaa kannatusta, mutta niin, että tilinteko lähimenneisyyden haamujen kanssa on vähemmän tendenssiomaista ja näkökulmiltaan monipuolisempaa. Vaikka suomettuminen epäilemättä oli kansakunnan valioiden keskuudessa ”maan tapa”, se ei edusta ”suomettuneisuuden ajan” koko kuvaa.

No comments

Blogisarja: Häpeän historia vai menestystarina – Vanhoista vastauksista uusiin kysymyksiin (Saara Matala)

  By

Ylen tilaama dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi nosti lähimenneisyyden uuden vuoden puheenaiheeksi. Kirjailija Jari Tervon, käsikirjoittaja Marjo Vilkon, ja tuotannon ammattitaito näkyi katsojaluvuissa. Selkeä asetelma, idän ja lännen, kommunismin ja liberaalidemokratian, totuuden ja valheen vastakkainasettelu yhdistettynä graafisesti näyttävään kerrontaan ja monipuolisiin haastatteluihin saivat ihmiset vaihtamaan joululomien James Bond -elokuvista dokumenttiin. Ilman suoraa viittausta, Tervo tiivistää sarjan perusteeman Helsingin Sanomissa 16.1 julkaistussa kolumnissaan: Kylmän sodan sopeutuminen oli häpeän historiaa, Suomen menestystarina alkoi vasta YYA-sopimuksen loppumisesta 1992. Historioitsijat ovat kommentoineet sarjan häpeänarratiivin ongelmia ahkerasti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa toi sodan takaisin Eurooppaan. Se oli räjähdys, jonka valossa Suomen suhde Venäjään on tullut uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Tarkastelen seuraavassa sarjassa esitettyä kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta oman alani, talouden, teollisuuden ja tekniikan historian näkökulmasta.
Väitöstutkimukseni lähtökohta tiivistyi sitaattiin brittilehdistöstä ”Finlandisation of Shipbuilding”. Suomen laivanrakennusteollisuuden historiaa ympäröi kylmän sodan ristiriitainen perintö: Häpeä Neuvostoliiton myötäilystä, ylpeys teollisuuden ja talouden kehityksestä. Päästäksemme eteenpäin ristiriidan selvittämisessä, naseva vastakkainasettelu menestyksen ja häpeällisen myöntyvyyden välillä ei auta. Sen sijaan meidän on tutkittava Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen sellaisena kuin se oli, monimutkaisena ja monitahoisena, usein merkittävänä, harvoin keskeisimpänä.

Dokumentissa kylmän sodan vaikutusta Suomen teollisuuteen ja talouteen esitetään anekdootteina. Sotakorvaukset käsitellään nöyryytyksen kautta, laivanrakennusta helppona rahana ja Neuvostoliiton markkinoita huonolaatuisen tavaran kaatopaikkana. Hyvä taustatoimitus on vähintään selaillut uudempaa kirjallisuutta, mutta tutkimus jää Tervon painokkaan äänen varjoon:
”Idänkauppa on osoittautunut Suomelle uskomattoman edulliseksi. Neuvostoliiton valtaville markkinoille saa myytyä lähes kaikkea, jäänmurtajista kävelykenkiin ja tehtaista pursotettavaan juustoon. Sitä Neuvostoliitossa käytetään parranajoon. Kilpailu on olematonta.”
Uudella aineistolla palataan vanhoihin legendoihin.

Kritisointi on helppoa, mutta miten sitten Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja teollisia suhteita kylmän sodan aikana kannattaisi käsitellä?
Ensimmäinen askel eteenpäin on ymmärtää, mitä kylmä sota oli: geopoliittinen ja ideologinen konflikti, mutta myös kilpailu kahden talousjärjestelmän välillä.
Strategisten teknologioiden kehitys, erityisesti ydinaseet ja ohjukset, muokkasivat ratkaisevasti voimatasapainoa ja sodan luonnetta. Taloudellisen sodankäynnin muodot olivat keskeisiä pyrkimyksissä heikentää vastustajaa ja vahvistaa liittolaisia. Teknologiset voimannäytöt eivät kuitenkaan olleet pelkästään sotilaallisia. Koirien ja apinoiden lennättäminen avaruuteen olivat keino lujittaa hallinnon legitimiteettiä, luoda kuvaa modernista yhteiskunnasta ja kilpailla kapitalismin ja sosialismin puolesta kansojen sydämistä ja sieluista. Kylmää sotaa leimannut vastakkainasettelu monenkeskisen markkinatalouden ja keskusjohtoisen suunnitelmatalouden välillä oli puolestaan keskeinen elementti Suomen idänkaupan instituutioiden ja käytäntöjen muotoutumisessa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa kauppa ja teknologia politisoituivat suhteessa näihin kaikkiin, mutta ei samassa suhteessa kaiken aikaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen metalliteollisuuden kapasiteettiä kasvattavat kauppasopimukset olivat heti sodan jälkeen yksi keino, jolla pyrittiin varmistamaan Suomen johdon kuuntelevan Moskovaa herkällä korvalla. Suomalaiset eivät olleet tietämättömiä taloudellisen riippuvuuden riskeistä, mutta vaakakupissa painoivat myös teollisuuden työpaikat, jotka tarjosivat taloudellista vakautta maalta kaupunkeihin muuttaville työmiehille.

Naapurimaan taloudellisten ja teknologisten tarpeiden lisäksi suomalaiset ymmärsivät myös suurvallan ideologisen herkän hipiän vaatimukset. Tieteellis-teknillisen yhteistyön puitteissa tarjottiin Neuvostoliitolle tilaisuus saada lännestä referenssiprojekteja ja siinä samalla kehittää ja myydä suomalaista teknologiaa.

Loviisan ydinvoimala, joka dokumentissa esitetään suomettumista säteilevänä monumenttina, yhdisti valmistuessaan suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön länsisaksalaista ja amerikkalaista tekniikkaa ja antoi suomalaisille mahdollisuuden kehittää kotimaista ydintekniikan osaamista. Projekti syntyi maiden välisistä riippuvuuksista, osin lisäsi niitä, osin vähensi. Verkottuneessa maailmassa ylirajaisista riippuvuuksista ei ole mahdollista päästä eroon. Historiantutkimus antaa välineitä näiden riippuvuuksien ja niiden vaikutusten analysointiin pitkällä aikavälillä.

Bilateraalinen clearingkauppajärjestelmä ja siihen liittyvät korporatiiviset neuvottelukomiteat kehittyivät välittämään suomalaisten yritysten ja Neuvostoliiton suunnitelmatalouden intressejä. Hallitustenväliset komiteat tarjosivat suomalaisille suoran linjan Neuvostoliiton suunnitelmatalouden rattaisiin ja näitä yhteyksiä voitiin hyödyntää pitkäjänteisten toimitussuhteiden luomiseen. Clearingille tyypilliset käteismaksut olivat puolestaan elintärkeitä investointituotteiden viejille aikana, jolloin rahoitusmarkkinat olivat Suomessa säädellyt ja Neuvostoliitto suhtautui velkaantumiseen epäluuloisesti.

Siksi, kun Kekkonen joi viiniä Stalinin kanssa kauppaneuvotteluiden jatkoilla, kyytipoikana saattoi olla henkilökohtaista opportunismia ja suomettumisen piirteitä. Pöydällä olivat kuitenkin myös strategisen luottamuksen osoittaminen ja geopoliittinen vakaus, kotimainen työllisyys ja yhteiskuntarauha, telakoiden kehitys ja pyrkimys monipuolistaa teollisuusrakennetta sekä Suomen rahoitusmarkkinoiden kyvyttömyys rahoittaa laajamittaista vientiä. Historiassa mikään, kaikkein vähiten valtioiden välisissä suhteissa, ei koskaan tapahdu vain yhdestä syystä.

Toiseksi, on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin ja muutoksiin, koska juuri ne ovat nykyisen todellisuutemme perusta. Dokumenttisarja esittää kylmän sodan vuosikymmenet historiasta irrallisena ajanjaksona, jota hallitsi tasaharmaa suomettumisen varjo. ”Muistot, vain muistot jäljelle jää,” lauletaan tunnuslaulussakin. Näitä muistoja ja niiden herättämiä tunteita on syytäkin tutkia, mutta talous- ja teollisuushistorian näkökulmasta henkilökohtaiset muistot haalistuvat ensin. Jäljelle jää Hietalahden telakkahalli, Porvoon öljyjalostamo ja suomalaisen juuston maine Pietarissa.

Myös Neuvostoliiton kauppa on asetettava perspektiiviin. Suomen viennistä suurin osa suuntautui koko ajan länteen, Neuvostoliitto kattoi Suomen ulkomaankaupasta noin viidenneksen. Siinä missä lännen 80 prosentin vientiosuus muodosti perustan EU-jäsenyydelle, idän viidennes kerrannaisvaikutuksineen muokkasi merkittävästi Suomen meriklusterin tai polttoaineenjalostuksen kehityssuuntia. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi voinut kehittyä ilman idänkauppaa. Kysymys on siitä, että idänkauppa oli osa sitä historiaa, joka toteutui. Ilman tätä historiaa osa Suomen nykyisestä teollisuudesta jää tyhjän perinnön päälle.

Kolmanneksi tulisi muistaa, että kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ei johtunut suomettumisesta. Maantieteellinen läheisyys, yhteinen historia ja toisiaan täydentävä tuotantorakenne olisivat tukeneet taloudellisen vaihdon jatkumista sodan jälkeen ilman YYA-sopimustakin. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin ja mitä kautta kylmän sodan politiikka vaikutti kaupan rakenteeseen, kannattavuuteen ja tasoon.

Kannattaa kuunnella tarkasti pitkän linjan tutkijan Inkeri Hirvensalon rauhallisia kommentteja. Idänkaupan hinnat olivat keskimäärin hieman markkinahintoja korkeammat. Omassa tutkimuksessani laivanrakennuksesta kilpailua vähensi Neuvostoliiton ulkomaankaupan byrokratia sekä Suomen keskittyminen erikoislaivojen marginaaliin. 1970-luvun jälkeen Suomelle tärkeissä segmenteissä hintaeroa idän markkinoiden ja maailmankaupan keskihintojen välillä kasvatti lisäksi rahtilaivojen maailmanmarkkinoiden ylikapasiteetti ja kysynnän romahtaminen.

Koko taloudellisen yhteistyön lakaiseminen suomettumisen maton alle piilottaa yritysten keskeisimmän motiivin – kapitalistisen voitontavoittelun.
Neljänneksi, sopeutuminen ei ole valheen synonyymi kuten dokumentissa annetaan ymmärtää, vaan pienelle, vientivetoiselle maalle kaupankäynnin edellytys.
Kylmän sodan aikana suomalaiset yritykset olivat sopeutuneet venäläisiin standardeihin, monimutkaiseen neuvostobyrokratiaan ja suunnitelmatalouden kysyntärakenteeseen. Kahdenvälisen idänkaupan nopea alasajo oli shokki, josta osa selvisi huonommin, osa paremmin. Parhaimmillaan suomettumisen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi politiikan vaikutusta taloudelliseen päätöksentekoon tai yritystoiminnan sopeutumista markkinoiden muutokseen. Idänkaupan lopun konkurssit eivät olleet suomettumisen aiheuttama erikoistapaus, vaan raunioista nousee kiinnostavampi kysymys: miten politiikka vaikuttaa kaupankäynnin mahdollisuuksiin? Miksi yritysstrategioiden muutos on niin vaikeaa? Tällaisesta tutkimuksesta voisi olla kiinnostunut Brexitin jälkeinen brittitalous tai energiasiirtymän kanssa kipuileva kuljetusala.
Sarjan ainoa konkreettinen kauppaa koskeva esimerkki oli Rauma-Repolan kuuluisat sukelluspallot. Sukelluspalloihin tiivistyy toimintatrillerin ainekset: salaisuuksia merenpohjassa, ennennäkemätöntä huipputeknologiaa, CIA:n painostusta. Silloinkin, kun historiaa kuvataan vain yhdestä suunnasta, näkökulma tulisi valaista niin ettei se vääristy. Sukelluspallot ovat ansiokas esimerkki suomalaisten insinööritaidon historiasta, Rauma-Repolan tuotekehityksen laadusta ja Lokomon metallurgisesta osaamisesta. Pallot eivät kuitenkaan millään tavalla olleet edustava esimerkki Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan ongelmista. Yli tuhannesta Suomen Neuvostoliittoon toimittamasta laivasta vain kourallinen joutui lännen vientikieltojärjestelmän hampaisiin. Tämänkin konfliktin merkittävin seuraus oli suomalaisten yritysten sopeutuminen tiiviimmin lännen, ei idän, vientivalvontajärjestelmän piiriin.

Kylmän sodan teknologiayhteistyö ei ollut elokuvaa. Melkein kaikilla melkein kaikissa tilanteissa oli enemmän voitettavaa neuvottelupöydän kompromisseissa kuin avoimissa konflikteissa. Jälkikäteen näistä kompromisseista kannattaa keskustella, mutta yhteistyön yksiselitteinen tuomitseminen sulkee silmät taloudellisen ja tekniikan kehityksen pitkäaikaisilta vaikutuksilta.

Ukrainassa nyt käytävä sota ei ole kylmää. Akuutissa sotatilassa huomio keskittyy sanktioihin ja taloudellisiin sidoksiin. Kylmän sodan historia auttaa ymmärtämään miksi sanktiot niin harvoin toimivat, miksi riippuvuuksia syntyy ja miten niitä on yritetty hallita. Tämä avaa tärkeämpiä kysymyksiä kuin väittelyn siitä, oliko Suomen kylmä sota häpeän historiaa vai alkoiko menestys vasta eräänä maanantaina 1992. Kylmä sota ja suomettumisen spektri ovat osa Suomen taloudellisen ja teollisen kehityksen historiaa – hyvässä, pahassa ja monimutkaisena.

Saara Matala
Chalmers Tekniska Högskolan, Göteborg, Ruotsi. matala@chalmers.se

One Comment

Blogisarja: Sodan hinta (Jari Ojala)

  By

Inter arma silent revisores rationum – kun aseet vaikenevat ryhtyvät kirjanpitäjät töihin, otsikoi professori Ilkka Nummela kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisemansa kirjan, jossa laskettiin toisen maailmansodan taloudellista hintaa Suomelle. Sodalla on hintansa sekä sodan aikana että vielä vuosia sotatapahtumien jälkeenkin.

Ukrainan sodan lopullinen taloudellinen hinta lasketaan vuosien, ehkä vuosikymmenien päästä. Inhimilliselle kärsimykselle ei tietenkään voi määrittää hintaa: jokainen ihmishenki on korvaamaton, jokainen sodan inhimillinen haava – niin fyysinen kuin henkinen – on korvaamaton. Suomen sotakokemuksesta tiedämme, että sodassa särkyneet mielet johtavat ylisukupolvisiin traumoihin. Sama on valitettavasti odotettavissa niin ukrainalaisille kuin siellä sotiville venäläisillekin.

Tiet, talot, rakennukset ja ydinvoimalat voidaan rakentaa uudestaan ja tälle jälleenrakennukselle on suhteellisen helppokin asettaa hinta. Sodassa tuhoutunutta kulttuuriomaisuutta ei sen sijaan saada koskaan takaisin – on kyse sitten rakennetusta kulttuuriperinnöstä, taideaarteista tai kirjastojen ja arkistojen kokoelmista. Niiden arvoa ei voi rahalla mitata.

Juuri nyt mietimme kuumeisesti, mikä on talouspakotteiden hinta Venäjälle ja pidemmällä aikavälillä maailmantaloudelle – ja mikä ylipäänsä on pakotteiden teho. Kauppasaartoja ja muita talouspakotteita on käytetty läpi historian, muttei koskaan siinä laajuudessa kuin nyt Venäjää kohtaan. Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, etteivät pakotteet ole yleensä olleet kovin tehokkaita. Saarrot ovat käytännössä aina vuotaneet ja niiden avulla on tehty häikäilemättä voittoja. Historia on osoittanut, että sodan aikana voittajia ovat sodan kurimukselta säästyneet, jotka onnistuvat luovimaan taistelevien osapuolten ja saartojen välimaastossa.

Suomalaisilla oli mahdollisuus hyödyntää puolueettomuutta osana Ruotsia Napoleonin sotien aikana, jolloin suomalainen terva- ja puutavarakauppa kukoisti sodan aiheuttaman kysynnän ja kauppasaarron vuoksi – kunnes kaikki romahti vuosikymmeniksi, kun puolueettomana sinnitellyt Ruotsi tempautui mukaan tapahtumiin ja Suomen sodan myötä Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin.
Toisessa maailmansodassa Ruotsi nautti ulkomaankaupassaan puolueettomuuden eduista. Kylmä sota taas tarjosi Suomen talouselämälle mahdollisuuden luovia idän ja lännen välissä.

Ketkä sitten hyötyvät sodasta?

Vuosituhannen vaihteen globalisaatiokeskustelussa puhe kääntyi usein BRIC-maihin mahdollisina tulevaisuuden talouden voimanpesinä. Näistä Kiina on tässä onnistunutkin, jossain määrin myös Intia, mutta Venäjä on menettänyt pelin ja jäänyt raaka-aineiden tuottajaksi. Mutta mitä tapahtuu Brasilialle? Onko Kiina Ukrainan sodan voittaja, kenties myös Intia ja ehkä Brasilia, koska ne kaikki pyrkivät pysyttelemään kriisin ulkopuolisina? Onko Kiina kaiken tämän jälkeen entistäkin vahvempi?

Maailman suurimmaksi toimialaksi väitetty puolustusvälineteollisuus on sodan varma voittaja. Varustelukierre jatkuu vuosia sodan päättymisen jälkeenkin. Näin käy niin sotaa käyneissä maissa, jotka jälleenrakentavat kapasiteettiaan, kuin myös muissa maissa, jotka varmistavat sodan säikäyttäminä omaa turvallisuuttaan uusimmalla teknologialla.

Jälleenrakennus sotien jälkeen on nähty mahdollisuutena sodassa vaurioituneille valtioille ja kansakunnille. Tästä on Suomen historian valossa ristiriitaista näyttöä. Toisin kuin liennytys-Suomen liturginen historiankirjoitus vuosikymmeniä väitti, ei Suomen sotaa (1808-09) seurannut autonomia ollut taloudellisesti Suomelle eduksi: talous toki kasvoi, mutta kasvuvauhdissa putosimme Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kelkasta. Suomen itsenäistyminen ja sisällissota puolestaan romahduttivat Suomen uskottavuuden ulkomaisten luotottajien silmissä, kuten Mika Arola on osoittanut.

Sodan hävinneiden jälleenrakennus on raskas prosessi, mutta se voi myös olla mahdollisuus uudistaa taloutta ja tuotantoa. Ja voi johtaa nopeaan talouskasvuun – jopa vuosikymmeniksi, kuten kävi toisen maailmansodan jälkeen niin Japanille, Suomelle kuin Länsi-Saksallekin.
Sota ei tuhoa ainoastaan ihmisten rakentamaa ympäristöä ja aiheuta inhimillistä kärsimystä. Sodat muuttavat ja muokkaavat myös ympäristöä, eläin- ja kasvikunnan elinmahdollisuuksia ja jopa ilmastoa. Teollisella sodalla on näin myös ekologinen hinta, kuten dosentti Simo Laakkonen ryhmineen on osoittanut.

On mahdotonta arvioida, miten Ukrainan taistelut vaikuttavat ilmastoon ja lajikatoon lyhyellä, saati pitkällä aikavälillä. Pelätty ydinaseen käyttö tai ydinvoimaloiden vaurioituminen olisi peruuttamaton katastrofi ei vain ihmisille vaan kaikelle elolliselle – ja todennäköisesti myös ilmastolle. Jo nyt on nähty sodan siivittämänä yllättäviltäkin tahoilta positiivisia kannanottoja vihreän siirtymän puolesta. Siirtymä tosin tapahtuu joka tapauksessa, mutta mahdollisesti kriisi nopeuttaa tätä prosessia.

Mieluummin näkisin kuitenkin hallitun, kuin sodan aiheuttaman hallitsemattoman, mutta nopean muutoksen. Oli sitten kyse talouden rakenteista, talouskasvusta, ympäristöstä tai ilmastosta.

Jari Ojala, Jyväskylän ylipisto (jari.ojala@jyu.fi)

Jari Ojala on vertailevan liiketoimintahistorian professori ja humanistis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Jyväskylän yliopistossa. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt pitkän aikavälin taloushistoriaan.

One Comment

Blogisarja: Kylmä sota ja Suomi historiapoliittisina konstruktioina (Pauli Kettunen)

  By

Kirjoitin tämän blogikirjoituksen kaksi viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjoitukseen ei sisälly Ukrainan sodan syiden ja seurausten historiallista arviota, eikä se myöskään yllä puheenvuoroksi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun. Kylmän sodan Suomi -televisiosarjan ja Suomettumisen aika -radiosarjan inspiroimasta kirjoituksesta voi kuitenkin lukea suosituksen varovaisuuteen siinä, miten kylmän sodan käsitettä käytetään nykytilanteen arvioissa – miten puhutaan kylmän sodan paluusta tai vaaditaan vapautumista kylmän sodan ajan ajattelutavoista.
***


Kylmän sodan aikana kylmän sodan käsitettä käytettiin toisin. Kansainvälistä politiikkaa hallitsi Neuvostoliiton johtaman idän ja Yhdysvaltain johtaman lännen vastakkainasettelu, mutta toimijat eivät koko ajan jäsentäneet senhetkistä todellisuuttaan sodan metaforalla. Näin heidän oli mahdollista käsitellä kaiken ylle rakennettua kohtalokasta keskinäisriippuvuutta, ydinsodan uhkaa. Kylmän sodan käsite on tullut jäädäkseen ajanjakson määreenä. Sitä käyttäessämme meidän olisi kuitenkin hyvä pohtia, miten käsitteelle tuli tällainen käyttötapa ja merkitys. Tämän totalisoivan ilmauksen takaa voitaisiin näin osoittaa ristiriitojen ja riippuvuuksien monitasoisuutta. Olisi mahdollista nähdä myös Suomen ja suomalaisten asemoituminen eriytyneemmin kuin Kylmän sodan Suomi -televisiosarjassa ja Suomettumisen aika -radiosarjassa.
***

Syyskuussa 1968 Liimatainen arvioi Suomen Kuvalehdessä Tšekkoslovakian miehitystä. Hän uskoi neuvostojohtajien tehneen päätöksensä tälläkin kertaa etuja ja tappioita huolellisesti punniten, mutta ”vaikuttaa siltä, että on tapahtunut järkyttävä, traaginen erehdys”. Tästä oli kuitenkin ”vielä pitkä matka uuteen kylmän sodan kauteen”. Liimatainen oli havainnut länsivaltojen tekevän kaikkensa estääkseen paluun kylmään sotaan.

Kolumnistin, Urho Kekkosen, havainto ei ollut suomettumissumun vääristämää harhaa. Yhdysvaltain ulkopoliittisen valmistelun asiakirjoistakin voimme lukea linjauksen, jonka mukaan suhtautumisessa Tšekkoslovakian kriisiin piti välttää toimia, joita voitaisiin pitää paluuna kylmään sotaan.

Puheet kylmän sodan mahdollisesta paluusta virisivät jälleen, kun idän ja lännen vastakkainasettelu jyrkkeni 1970-luvun liennytyskauden jälkeen. Ronald Reaganilta kyseltiin hänen ensimmäisen presidenttikautensa aikana, oliko hän käynnistämässä uutta kylmää sotaa, kuten neuvostoliittolaiset syyttivät, ja hän käänsi syytöksen takaisin. Menneisyyteen Reagan sijoitti kylmän sodan esimerkiksi vuonna 1983 puheessaan, jossa hän kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja muisteli kylmän sodan aikaan kuulemaansa nuoren isän puhetta: ”Mieluummin näkisin pienten tyttärieni kuolevan nyt vielä Jumalaan uskovina kuin varttuvan kommunismin alla ja kerran kuolevan uskomatta Jumalaan.”

Kunnolla ei ehditty vastata siihen, oliko kylmä sota palaamassa, kun jo hypättiin kysymään, oliko kylmä sota loppumassa. Kylmän sodan käsite muuttui 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitä alettiin käyttää paljon enemmän kuin ennen.
***

Kylmän sodan ajaksi oli ollut tapana kutsua 1940-luvun loppupuolen ja 1950-luvun alkupuolen vuosia, jolloin idän ja lännen vastakkainasettelu oli kärjistynyt uuden maailmansodan partaalle ja huipentunut Korean sodassa. Kylmän sodan jatkuvuuksiakin tunnistettiin uusissa jännityksen kiristymisen vaiheissa, kuten Berliinin ja Kuuban kriiseissä vuosina 1961 ja 1962. Ilmauksen avulla saatettiin kuvata vakoilijoiden vaarallista maailmaa tai luonnehtia erityisen jyrkkää ideologista asennoitumista. ”Cold war warrior” vaati kylmän sodan jatkamista, kunnes kommunismi kukistuisi, ja toiselta puolen Vietnamin sotaa voitiin arvostella kylmän sodan jatkamisena. Maailmanmenossa oli kuitenkin sellaista, mikä vei pohjaa idän ja lännen kahtiajaon kutsumiselta kylmäksi sodaksi. Yhtäältä tuo jako vakiintui ja arkistui, mihin ”sodan” sisältämä poikkeustilan ajatus sopi huonosti. Toisaalta kaksijakoisuuden kovana ytimenä oli uhka ihmiskunnan tuhoavasta ydinsodasta. Tämä antoi sodan käsitteelle ihmisten mielissä niin kohtalokkaan sisällön, että sen avulla oli vaikeata kuvata senhetkistä maailmantilannetta.

Mihail Gorbatshovin politiikka näytti kuitenkin tuovan enemmän kuin aiemmat liennytyskaudet. Se tuntui murtavan kehyksen, jonka sisällä kylmästä sodasta, liennytyksestä ja kylmän sodan mahdollisesta paluusta oli puhuttu. Nyt tuota rikkoutuvaa kehystä itseään, idän ja lännen vastakkainasettelua, alettiin kutsua kylmäksi sodaksi. 1980-luvun jälkipuolella moni läntinen arvioitsija liitti yhteen kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton osoittaman sisäisen uudistuskyvyn. Aiemmissa neuvostoarvioissa kylmä sota oli ollut lännen taantumuksellisten yritystä kääntää sosialismiin johtava maailmanhistorian kulku. Gorbatshov tunnusti Neuvostoliiton osapuoleksi. Hän ja Reagan korostivat toimintansa ja sopimustensa historiallista merkitystä kertomalla, että he purkivat kylmän sodan asetelmia.

Näin kylmästä sodasta tehtiin nimi vuosikymmeniä kestäneelle aikakaudelle, mutta käsitteen sisältö ei vielä ollut se, mikä sille annettiin itäblokin hajottua, Berliinin muurin murruttua, Saksan yhdistyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua. Näiden tapahtumien jälkeen mennyttä kylmää sotaa ei enää määritelty sovinnon vaan voiton perspektiivistä. Voittajaksi julistettiin demokratian ja vapaan markkinatalouden erottamaton yhdistelmä, ja hävinnyt osapuoli kuvattiin ekspansiivisen Neuvostoliiton, kommunistisen totalitarismin ja sosialistisen talousjärjestelmän ykseytenä.
***

Neuvostoliiton romahdukseen päättyvän aikakauden nimenä ilmaus kylmä sota luo vaikutelman yhdestä kaiken läpäisevästä konfliktista. Näin peittyy helposti näkyvistä, että idän ja lännen vastakkainasettelussa oli eri tasoja ja niillä eri tavoin määräytyneitä ja sijoittuneita rajoja. Sotilaallis-turvallisuuspoliittisella konfliktitasolla oli puolueettomuutta toisin kuin talousjärjestelmien ja poliittisten järjestelmien tasoilla. Moni suomalainen kannatti yya-sopimuksella rajattua puolueettomuuspolitiikkaa, markkinataloutta ja sen edellyttämää länsi-integraatiota sekä läntisiä – lähimmin pohjoismaisia – oikeuden ja politiikan instituutioita.

Neuvostojärjestelmän häviöstä voimistunut uusliberalismi myötäili neuvostojärjestelmän marxilais-leniniläistä perustelua esittäessään kylmän sodan sosialismin ja kapitalismin kamppailuksi. 1800-luvulta asti käyty kamppailu ei kuitenkaan mahtunut kylmän sodan vastakkainasetteluun. Neuvostojärjestelmään etäisyyttä ottaneet sosialistiset visiot olivat osa suomalaista ja laajemmin läntistä poliittista mielikuvitusta. Ne saivat merkitystä hyvinvointivaltioiden rakentamisessa, kuten saivat myös näkemykset, joiden mukaan sosialismin torjumiseksi oli myönnyttävä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin.

Naapurisuhteiden syvenemisen suomalainen retoriikka ulottui Neuvostoliiton turvallisuusintressien tunnustamisen lisäksi myös siihen, miten puhuttiin neuvostoyhteiskunnasta ja sen historiasta. Suomalaista politiikkaa Neuvostoliitto määritti kuitenkin ”toisena” myös silloin, kun suhdetta kuvattiin naapuruuden, ystävyyden ja luottamuksen käsittein. Pohjoismaa Suomi oli rautaesiripuksi kutsutun rajan länsipuolella. Se oli osa aluetta, jolla viiden turvallisuuspoliittisilta ratkaisuiltaan erilaisen valtion rajat ylitettiin 1950-luvun alkupuolelta lähtien ilman passia ja jolla sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä harmonisoitiin ja integraatio vietiin syvemmälle kuin missään muualla Euroopassa.

Suomalaisten kokemukset rajoista ja niiden ylittämisen mahdollisuuksista olivat hyvin erilaiset kuin Neuvostoliitossa ja muissa ns. itäblokin maissa eläneiden ihmisten. Tämä ero korostui 1970-luvulla. Olen pohtinut ”kirkuvan harmaasta vuosikymmenestä ” jälkikäteen rakennettuja kertomuksia – suomettumisen kertomusta ja hyvinvointivaltion rakentamisen kertomusta – ja kirjoittanut suomalaisten rajakokemuksista:
”Arkista kansainvälisyyttä ja rajojen ylittämisen helppoutta eivät kokeneet vain ne suomalaiset, jotka etenkin 1960-luvun lopussa muuttivat sankoin joukoin Ruotsiin työnhakuun, vaan myös yhä useammat nuoremmat ja vanhemmat ulkomaanmatkailijat. Interrail alkoi vuonna 1972. Seuramatkat etelään lisääntyivät. Kaikista eurooppalaisista suomalaisten oli vaivattominta ylittää valtioiden rajat. Rautaesiripun jakamassa Euroopassa Suomi oli länttä, jossa ihmiset saattoivat vapaasti lähteä ja palata kotimaahansa, ja eri tahoille suomalaismatkailijat toivotettiin tervetulleiksi suhteellisen vähäisin muodollisuuksin, jo 1970-luvun jälkipuolella viisumitta jopa muutamiin itäblokin maihin.” (Pauli Kettunen: Historia petollisena liittolaisena (2015), 173.)

Kuvatessaan kylmän sodan päättymistä Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijät puhuvat mielellään vapaudesta ja vapautumisesta. Kovin vähin vivahtein he kuitenkin käyttävät näitä sanoja esimerkiksi viitatessaan Viroon, ”joka Suomen tavoin vapautui Neuvostoliiton romahdettua” (Suomettumisen aika, jakso 4). He korostavat aiheellisesti kielen poliittista merkitystä. Kielellä ilmaistaan, peitetään ja tuotetaan todellisuutta. Poliittisen kielenkäytön kriittinen historiallinen tarkastelu vaatii kuitenkin tarkastelijalta itseltään huolellista kielenkäyttöä. Tällaista tutkimuksellista kunnianhimoa tästä sarjasta jää kaipaamaan.
***

Kun kylmästä sodasta tehtiin 1990-luvun alussa nimi juuri päättyneeksi koetulle aikakaudelle, lopputuloksen tulkinta antoi mittapuut arvioida sen aikaista toimintaa. Päällimmäiseksi nousseen näkemyksen mukaan suomalaisten kuului arvottaa itsensä, toistensa ja esi-isiensä tekemisiä sen mukaan, olivatko ne edistäneet vai vahingoittaneet Suomen asemoitumista voittaneelle, yleispäteviä periaatteita edustaneelle puolelle.
Kansallisessa kertomuksessa korostui Neuvostoliittoa vastaan käydyillä sodilla säilytetty itsenäisyys, mutta sotien jälkeinen historia suhteutettiin siihen eri tavoin kertomuksen eri muunnelmissa. Selviytymisen kertomuksessa sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka esitettiin itsenäisyyden taitavana ja menestyksellisenä vaalimisena. Vaurioitumisen kertomus kerrottiin suomettumisen käsitteen avulla. Sen mukaan kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen hävitti ulkoiset edellytykset kansakuntaa traumatisoivalle vääristelylle ja nöyristelylle, saattoi syylliset häpeään, mahdollisti sisäisen tervehtymisen sekä vapautti Suomen toteuttamaan läntistä olemustaan. Tämän kertomuksen toistaminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle näyttää olevan missiona Kylmän sodan Suomi -sarjan tekijöillä. Näistä ajoista on tehty ja tekeillä monipuolista tutkimusta, mutta vahvan mission ohjaamiin kertomuksiin tutkimustietoa tarvitaan lähinnä silloin, kun etsitään kuvitusta valmiille vastauksille ja niihin sopiville kysymyksille. Tämänkin ominaispiirteensä vuoksi Kylmän sodan Suomi -sarja on kiinnostavaa aineistoa nyky-Suomen historiapolitiikan tutkimukselle.

***

No comments

Kansainvälisen historiatieteiden komitean eli CISH-ICHS:n julkilausuma

  By

Suomen Historiallinen Seura on Kansainvälisen historiatieteiden komitean (Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS)) jäsenjärjestö. CISH-ICHS on antanut julkilausuman Ukrainan sotaan liittyen:
https://www.cish.org/index.php/en/2022/03/04/ichs-statement/

Tässä kopio lausunnosta ja sen alla on vapaa käännös suomeksi:

ICHS Statement

As the world’s largest organization of historians, the Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) includes national and topical history organizations from all continents and covering all time periods. 

Our purpose is to defend freedom of thought and expression in the field of historical research and teaching and oppose the misuse of history for whatever purpose. 

As such, we strongly condemn the abuse of history employed by President Putin in rationalizing Russia’s aggression against Ukraine. History is not owned by states or rulers, and we deplore the use of history to foster enemy images and distorted myths. 

Freedom of thought and expression requires dialogue and means that our identities and communities are subject to revision and change.  

We stand by our member organizations from the Russian Federation and Ukraine in support of open and free dissemination of historical sources and open and free discussions about interpretations and narratives. 

The Board of CISH- ICHS

Kansainvälisen historiatieteiden komitean lausunto

Maailman laajimpana historiantutkijoiden järjestönä Comité International des Sciences Historiques (CISH) – International Committee of Historical Sciences (ICHS) eli Kansainvälinen historiatieteiden komitea kattaa niin kansalliset kuin temaattisetkin historiajärjestöt kaikilta maailman mantereilta ja kaikista aikakausista.

Pyrkimyksemme on puolustaa ajattelun ja ilmaisun vapautta historiantutkimuksessa, historianopetuksessa sekä vastustaa kaikenlaista historian väärinkäyttöä.

Siksi voimakkaasti tuomitsemme presidentti Putinin historian väärinkäytön, jolla hän yrittää perustella Venäjän väkivaltaista toimintaa Ukrainaa vastaan. Valtiot tai hallitsijat eivät voi omistaa historiaa emmekä hyväksy historian käyttöä viholliskuvien luomiseksi ja myyttien vääristämiseksi.

Ajatuksen ja puheen vapaus vaatii keskustelua ja keinoja joilla itsetuntemuksemme ja yhteisömme pystyvät uudelleen arvioimaan ja muuttamaan käsityksiään.

Tuemme jäsenjärjestöjämme sekä Venäjällä että Ukrainassa, jotta avoin ja vapaa historiallisten lähteiden tutkiminen sekä avoin ja vapaa keskustelu tulkinnoista ja historiankirjoituksista voisi toteutua.

CISH-ICHS hallitus

Käännöksen teki Julia Burman.

No comments

Blogisarja: Fasismin lumo ja pimeä perintö (Kimi Kärki)

  By ,

Historiakulttuuria on käsitteellistetty tässä blogisarjassa jo kohtuullisen useasta näkökulmasta. Tässä yhteydessä tarkastelen pahuuden kuvastojen, totalitaristisen joukkovoiman ja fasismin lumoa ennen muuta pimeänä tai synkkänä kulttuuriperintönä, eurooppalaisuuden yöllisenä ja irrationaalisena puolena. Tämä perintö on saanut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana yhä uusia ilmiasuja, aiemmin erityisesti elokuvissa ja miestenlehdissä, nyttemmin internetin meemiviidakoissa, populaarikulttuurin historiaa monin tavoin hyödyntävissä tuoteperheissä ja uusoikeiston propagandassa. Tässä yhteydessä käytän fasismia kattokäsitteenä, en viittaamaan Mussolinin Italiaan.

Erityisesti natsiunivormujen ja SS-kuvaston hyväksikäyttö tai jopa erotisointi, kuten Susan Sontag on kirjoittanut, näkyy globaalissa audiovisuaalisessa kulttuurissa metallimusiikista elokuviin ja mainontaan. Fasististen joukkokohtausten estetiikka– Siegfried Kracauerin sanoin rytmisen liikkeen ”massaornamentti” – innoitti esimerkiksi George Lucasin Tähtien sota -elokuvan (1977) galaktisen imperiumin Stormtrooper-estetiikkaa. Mutta myös elokuvan lopussa nähty kapinaliittolaisten juhlatilaisuus oli esteettisessä mielessä lähes suora toisto Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuvan (1935) Luitpold-areenan paraatiestetiikasta. Fasistishenkistä voimanpalvontaa on nähty myös niin Marvelin ja DC:n supersankarielokuvissa kuin Frank Herbertin tieteisromaanista sovitetussa tuoreessa ja äärimmäisen mahtipontisessa Dyyni-elokuvassa (Denis Villeneuve, 2021). Tieteisfiktiot hyötyvät viittauksista historiaan; natsistisen kuvaston avulla on helppo luoda näyttävää elokuvaa.  Suomessa tätä on parodioitu osuvasti Iron Sky -elokuvassa (Timo Vuorensola, 2012), jossa kuun pimeällä puolella piilotelleet natsit hyökkäävät Yhdysvaltoihin vuonna 2018. Sekin edustaa jo mennyttä tulevaisuutta. Vakavampaa historiakulttuurilla leikittelyä ja englanninkielisten prestiisitelevisiosarjojen vaihtoehtohistorioita tarkastelemme dosentti Kari Kallioniemen kanssa Historiallisen Aikakauskirjan 2010-luvun historiapolitiikkaa käsittelevässä numerossa, joka ilmestyy lähitulevaisuudessa.

Fasismiin liittyy olennaisesti myyttien, historian ja teknologian yhdistäminen, mutta myös tarkasti hiottu, yksinkertainen ja tunnistettava estetiikka. Hakaristi on tästä kaikkein tunnetuin esimerkki, mutta eurooppalaista myyttistä menneisyyttä on louhittu surutta niin antiikin monumentaaliarkkitehtuurista, teutonisesta heroismista kuin viikinkimytologioista. Pohjoismaissa fasistista lumoa on kiinnitetty erityisesti riimuihin.

Suomessa äärioikeistolainen propaganda on pyrkinyt luomaan omanlaistaan fasistista estetiikkaa, mutta samalla kiinnittymään pohjoismaiseen myyttiseen perintöön. Esimerkiksi Soldiers of Odin -järjestön nimi viittaa viikinkijumalaan. Nyttemmin kielletyn Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen vihreää, mustaa ja valkoista yhdistänyt nuoli- tai keihästunnus taas on Tiwaz-riimu, Tyr-jumalan symboli. Paradoksaalista sinänsä, että isänmaallisuuden näkökulmasta nämä fasistista pohjoiseurooppalaista liittovaltiota ajavat vallankumoukselliset voidaan nähdä maanpettureina – suunnittelevathan he tasavaltaisen valtiojärjestyksemme loppua.

Kehitys kohti ääriajattelun yhä rohkeampaa ilmaisemista on ollut pitkäaikaista. Suomalaisen kansallisuusaatteen, sotien ja kylmän sodan ajan ristiriitainen ja osin traumaattinen perintö nousi uudella tapaa esiin Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden jälkeen. Lisääntynyt sosiaalistaloudellinen eriarvoistuminen, globalisaatio ja maahanmuutto ovat 2000-luvulla vahvistaneet uuskansallisia reaktioita. Samalla fasismin perintö on tullut osaksi viihdeteollisuutta ja digitaalista kulttuuria, joka on myös ruokkinut affektiivista ristiriitaisuutta. Fasismin lumolla ja tutkimiemme aineistojen ristiriitaisella affektiperinnöllä on tässä yhteydessä tärkeä rooli. Eräs nykyisen uusnatsismin juurista palautuu lama-Suomeen ja Pekka Siitoimen ja Väinö Kuisman kaltaisiin hieman groteskeihin hahmoihin. Kuisma pyrki kohti fasistisen estetiikan isänmaallistamista:

Ei me voida nykyään ruveta heilumaan käsivarsinauhat kädessä tuolla. Se viittaa liikaa menneisyyteen ja liikaa tohon saksalaisuuteen. Tuo hakaristihan se yhdistetään niin paljon kaikkeen negatiiviseen. Sen avulla ei saavuteta mitään joukkoliikettä. Se on mun mielestä just toi Gallen- Kallelan suunnittelema Kalevala-merkki, sehän on todella hyvä semmoinen symboli — yhteistyön ja yhteishengen ja suomalaisuuden symboli. (Kuisma Sieg Heil Suomi -dokumentissa, Nina Stenroos, YLE 1994.)

Vaikka Lahdessa Arjalaista Germaaniveljeskuntaa (AGV) johtaneen Kuisman kalevalainen natsifantasia on peräisin lama-ajalta, se kuvaa yhä relevantisti nykyisten populististen ja fasististen liikkeiden perimmäistä ajatusmaailmaa ja potentiaalista kiinnittymistä pseudotieteellisiin ideoihin. Kalevala oli Kuismalle voimallinen loitsukirja, haastattelun ohessa katsottiin videolta dokumenttia The Occult History of the Third Reich (Tracy Atkinson, Joan Baran & Dave Flitton, 1991). Suomalaisella muinaistutkimuksella oli jo sotaa edeltävänä aikana yhteys Heinrich Himmlerin Ahnenerbe-järjestöön.

Suomalaisen fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2023). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen, jonka avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Aineistomme on monipuolista: haastattelujen lisäksi analyysimme kohteina ovat lehtiaineistot, pornografia, elokuvat, musiikki, sarjakuvat ja dokumentit. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin. Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti.

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.

Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen tapahtuu esitystaiteen keinoin. Teatteriohjaaja Fiikka Forsman ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta tuottavat hankkeen tutkimusideoiden pohjalta fasismin affektiivisuutta purkavan ja yleisöä osallistavan esityssarjan He Sanoivat: ”Rajat kiinni ja uunit auki”, jossa hyödynnetään niin oopperasäveltäjä Richard Wagnerin kokonaistaideteos-käsitteeseen (Gesamtkunstwerk) liittyvää spektaakkelin estetiikkaa kuin uutta esitys- ja ääniteknologiaa.

Esityksissä muutetaan erilaisia julkisia-, digitaalisia ja teatteritiloja kriittisiksi suomalaisen fasismin affektiivisiksi kohtaamispaikoiksi. Tällainen tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin asettaa tutkimustuloksemme uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa yleisö pääsee työstämään tunnekokemuksiaan. Tervetuloa mukaan viimeistään 2023, voimme taata mielenkiintoisen kokemuksen, mutta emme viihtyvyyttä!

 

FT Kimi Kärki on kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti ja erikoistutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa ja International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksessa. Hän on erikoistunut populaarikulttuurin tutkimukseen ja julkaissut esimerkiksi populaarimusiikin historiaan, viihdespektaakkeleihin, totalitarismin historiaan ja tulevaisuuden kuvitteluun liittyen. Hän on myös puoliammattilainen muusikko, jolla on takanaan yli 40 levytystä ja runsaasti kansainvälistä kiertuekokemusta. Tällä hetkellä hän työskentelee projektissa Puhuvat koneet – Elektroninen ihmisääni tunteiden ja itseymmärryksen tulkkina 1960–2020 (Koneen Säätiö, 2018–2022) ja johtaa tiedettä ja taidetta yhdistävää projektia Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (Koneen Säätiö, 2021–2023).

 

Kirjallisuutta

Abbenhuis, M. & Buttsworth, S. (eds.) (2010) Monsters in the Mirror: representations of Nazism in post-war popular culture. Santa Barbara: Praeger Pub Text.

Griffin, R. (1995) Fascism. Oxford: Oxford University Press.

von Grönhagen, Y. (1948) Himmlerin salaseura. Helsinki: Kansankirja.

Kingsepp, E. (2008) Nazityskland i populärkulturen: Minne, myt, medier. Stockholm: University of Stockholm.

Kallioniemi, K. & Kärki, K. (2019) ”Populaarikulttuurin estetisoima ja normalisoima natsismi.” Katsausartikkeli. Lähikuva Vol. 32 no. 1: Totalitarismi, taide, kokemus, 67–71. Online: https://journal.fi/lahikuva/article/view/80167

Kotonen, T. (2018) Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Jyväskylä: Atena.

Kracauer, S. 1995 (1963) The Mass Ornament. Weimar Essays. Orig. Das Ornament der Masse: Essays. Translated by Thomas Y. Levin. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Kunnas, T. (2014) Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena.

Kärki, K. (2021) ”Fasistinen estetiikka ja teknologiset myytit rock-areenoilla”. Katsomukset-blogi. Online: https://katsomukset.fi/2021/09/22/fasistinen-estetiikka-ja-teknologiset-myytit-rock-areenoilla/

Kärki, K. (2011) ’Mediaspektaakkeli tähteysilmiönä. Mahtipontisuuden estetiikka olympialaisten avajaisissa Berliinissä 1936 ja Torinossa 2006.’ Kulttuurintutkimus #28, (3), 43–56. Online: https://www.doria.fi/handle/10024/95491

Lacoue-Labarthe, P. & Nancy, J.-L.: (2002) Natsimyytti. Helsinki: Tutkijaliitto.

Magilov, D. H., Vander Lugt K. T. & Bridges, E. (2012) Nazisploitation! The Nazi Image in Low-Brow Cinema and Culture. London: Continuum.

Rosenfeld, G.V. (2015) Hi Hitler! How the Nazi Past is Being Normalized in Contemporary Culture. Cambridge: Cambridge University Press.

Saarenmaa, L. (2018) ‘Circulating Nazi Imagery. Wars, weapons, and generational layers of cultural remembrance.’ Teoksessa L. Sturfelt & M. Cronqvist (eds.) War Remains. Mediations of Suffering and Death in the Era of the World Wars. Lund: Nordic Academic Press, 189–213.

Silvennoinen, O., Tikka, M. ja Roselius A. (2016). Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY.

Sontag, S. (1975) ‘Fascinating Fascism’. The New York Review of Books, Feb 6, 305–325.

Swanström, A. (2018) Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

Taira, T. (2007) ‘Energian ja emootion välissä: Affekti ja kulttuurintutkimus’. Niin & Näin 2/2007, 47–53.

Thomas, S., Herva, V-P., Seitsonen, O. ja Koskinen-Koivisto, E. (2019) ’Dark Heritage’. Encyclopedia of Global Archaeology. Living Edition. SpringerLink. Online: https://doi.org/10.1007/978-3-319-51726-1_3197-1

No comments

Blogisarja: Suomen tarina muuttuvassa historiakulttuurissa (Jukka Kortti)

  By

Historiakulttuurilla on viitattu tapoihin, joilla menneisyyttä tuotetaan ja ylläpidetään tiedolla ja mielikuvilla sekä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Nämä tavat ovat usein hyvin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Sillä, missä, milloin ja mistä lähtökohdista tulkintoja menneisyydestä tehdään, on suuri merkitys ihmisten historiatietoisuudelle.

Historiakulttuuri-käsite luotiin Saksassa 1970-luvulla, kun pyrittiin käsittelemään Saksan 1900-luvun traumaattista historiaa historianopetuksessa. Tässä ”menneisyydenhallinnassa” (Vergangenheitsbewältigung) historiantutkimuksella on ollut merkittävä rooli. Mutta kuten käsitteen tärkeimpiin teoretisoijiin kuuluva Jörn Rüsen on luokitellut, kognitiivisen, faktoihin pohjaavan historiatiedon lisäksi historiakulttuuri on esteettistä, poliittista, moraalista ja uskonnollista.

Keskeistä historiakulttuurissa onkin, että ammattihistorioitsijat eivät suinkaan vastaa kaikesta historian merkitysten muodostumisesta. Akateeminen historia on vain yksi historiakulttuurin osatekijä yhdessä kouluopetuksen, museoiden (ja muiden muisti-instituutioiden), taiteen ja erilaisten populaarikulttuurimuotojen kokonaisuudessa. Etenkin medialla on historiakulttuurissa(kin) kasvava rooli. Historiasta onkin tullut 2000-luvulla yhä enemmän kulutushyödyke.

Yksi perinteinen historiakulttuurin muoto ovat kansallispäivät ja muut kansalliset muistojuhlallisuudet. Suomessa meillä on tästä tuoretta ja moninaista kokemusta muutaman vuoden takaa, kun vietettiin niin itsenäisyyden kuin sisällissodan satavuotisia. Kansallispäivät ja -juhlat ovat keskeisiä areenoja vahvistaa kansallista identiteettiä. Valtioneuvoston alainen Suomi 100 -juhlavuosi oli tällainen ”virallista” historiakultuttuuria edustava kansallinen projekti.

Vuonna 2017 suomalaista historiakulttuuria toteutettiin laajasti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnassa. Lähde: Wikimedia Commons.

Itsenäisyyden vietto on myös tilaisuus, jolloin kolumnipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa päästään päivittelemään, kuinka aina vain niitä sotia pitää muistella: ”Entä hyvinvointivaltion saavutukset, maailman paras koulujärjestelmä tai vaikkapa naisten varhainen äänioikeus?”, kysellään. Tavaksi on tullut myös korostaa, kuinka vähemmistöt unohdetaan Suomen tarinasta. Tai että kipeitä asioita, kuten sisällissodan vankileirejä ja natsien kanssa sotaveljeilyä peitellään. Näihin somen besserwissereihin kuuluu usein myös tutkijoita.

Sosiaalipsykologien Inari Sakin ja Eemeli Hakokönkään analyysi Suomi 100 -ohjelmasta kuitenkin osoittaa, että kulttuuri ja hyvinvointivaltio olivat paljon yleisempiä aiheita kuin sota ja politiikka juhlavuoden tapahtumissa. Monikulttuurisuus oli yhtä yleinen teema kuin sota. Naisten rooli, sotatraumat ja paikallisuus nousivat niin ikään esiin tutkimuksen sisältöanalyysissä.

Muistan itsekin ottaneen osaa juhlavuoteen liittyvään keskustelutilaisuuteen Kansallismuseossa, jossa meitä panelisteja ympäröi Julkinen ja kätketty Suomi -valokuvanäyttely. Valokuvissa tuotiin esiin muun muassa suomalaisten vähemmistöjen asema ja suomalaisten pitämät keskitysleirit Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.

Niin ikään Pilvi Torstin kyselytutkimuksiin pohjautuva hanke osoitti jo vajaat kymmenen vuotta sitten, että ”oppivelvollisuus, peruskoulu ja ilmainen koulutus” oli tärkeämpi aihealue suomalaisille kuin talvisota. Jatkosodan edelle menivät ”naisten ja miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus v. 1906” ja hyvinvointiyhteiskunta.

Näyttäisikin pikemmin siltä, että suomalaiset ovat poikkeus mitä tulee sodan merkitykseen historiakulttuurissa – siinä, ettei sota olekaan tärkein aihealue kansan historiatietoisuudessa. Laajassa kansainvälisessä kyselytutkimuksessa nimittäin osoitettiin, että maailmansodat olivat paitsi kaikissa länsimaissa, myös Aasiassa tärkeimmät tapahtumat 1900-luvun historiassa. Tuo tutkimus tosin tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten. Historiakulttuuri ole staattinen, vaan siihen vaikuttaa kulloinenkin nykyisyys, tulevaisuuskin. Tällä hetkellä suomalaisten historiaansa liittyvät arvot ovat lähempänä muiden Pohjoismaiden vastaavia: arvostetaan hyvinvointivaltiota, luontoa ja kansainvälisyyttä.

Sotien kaltaiset toistetut kansalliset historianarratiivit ja -myytit ovat liima, jolla kansallisvaltiota pidetään koossa. Olisiko nykyään kuitenkin niin, että suomalainen älymystö uusintaa sellaista tulkintaa suomalaisuuden vietosta, josta on tullut myytti? Sisällissodan satavuotismuistamisessakin törmäsi usein näkemykseen, että vuoden 1918 narratiivi olisi edelleen vain valkoisen Suomen luoma – tai ettei ainakaan punaista tarinaa olisi kuultu. Ehkä se onkin liberaali älymystö, joka elää 1950-lukua, eivätkä kansalliskonservatiivit?

Muistomerkit ovat tärkeä osa historiakulttuuria. Vuoden 1918 tapahtumien katsotaan edelleenkin kertovan vain valkoisen narratiivin. Kuvassa Hennalan Punaisten muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1949. Lähde: Wikimedia Commons.

Tärkeäähän toki sotauhraukset, sisu ja urheilusankarit ovat vieläkin suomalaisessa historiakulttuurissa. Kansallinen katse ja käsitys itsenäisyydestä tähtiin kirjoitettuna päämääränä elää edelleen vahvasti esimerkiksi historian oppikirjoissa ja yleisesityksissä.

Globalisaation ja monikulttuurisuuden, kuten myös historiantutkimuksen tuoreimpien tuloksien myötä myytti Suomesta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisenä kansakuntana on kuitenkin alkanut murentua. Suomen tarinankin yhteydessä voi jo puhua ”särkyneestä peilistä” – useasta ja kiistanalaisesta historianarratiivista. Metaforaa on käytetty luonnehtimaan saksalaista historiatutkimusta 2000-luvulla.

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kansallisen historian monimuotoistuminen ole mikään universaali, lineaarinen kehityskulku. Monissa Itä-Euroopan jälkisosialistisissa maissa suuret kansalliset kertomukset ovat vahvistuneet, ja niistä on tullut keskeinen osa valtaapitävien historiapolitiikkaa. Puhumattakaan puhtaan autoritaarisista maista, kuten Venäjä, joissa historiaa on voimakkaasti valjastettu viime aikoina nationalistisen sisä-, ulko- ja geopolitiikan tarpeisiin. Myös Yhdysvalloissa konservatiivit ovat hyökänneet niin sanottua 1619-projektia kohtaan, jossa Amerikan orjuushistoria halutaan nostaa keskeiseksi historianarratiiviksi kouluissa. Trumpilainen oikeisto pitää ohjelmaa antiamerikkalaisena indoktrinaationa ja haluaa pelastaa koulut Amerikan ”1776-vetoomuksella”.

Historiakulttuurilla on siis väliä. Sitä pitää myös tutkia, kuten myös akateemisen historiantutkimuksen roolia historiakulttuurissa. Suomessa tätä ei ole juuri tehty, ainakaan kovin systemaattisesti.

Monitieteinen hankkeemme Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus vastaa tähän tarpeeseen. Hankkeessa ollaan kiinnostuneita millaisten prosessien kautta Suomen historian narratiivit ovat syntyneet, miten niiden sisällöstä on neuvoteltu sekä millainen narratiivi suomalaisuudesta yleisölle välittyy. Lisäksi hanke on kiinnostunut siitä, miten akateeminen historiantutkimus resonoi esteettisen historiakulttuurin kanssa. Hankkeessa on myös taiteellinen ja vastaanotollinen ulottuvuus, kun moninaisista taustoista tulevat kansalaiset tulkitsevat Suomen historiaa muun muassa taiteen ja niin sanottujen narratiivikorttien kautta. Hankkeen tutkimuskohteina ovat etenkin juhlavuonna 2017 avattu Kansallismuseon Suomen tarina -pysyväisnäyttely, jonka tekemiseen otti osaa myös historiantutkijoita, sekä Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktio- ja dokumenttielokuvat.

 

VTT, dosentti Jukka Kortti on yhteiskuntahistorioitsija, joka johtaa toukokuussa 2021 aloittanutta Koneen Säätiön rahoittamaa projektia Suomen tarinat: historiakulttuuri, taide ja muuttuva kansalaisuus. Kortin kiinnostus hankkeessa koskee etenkin siitä, miten ”totuutta”, evidenssiä ja autenttisuutta käsitellään historiallisessa dokumenttielokuvassa, ja mikä on akateemiseen historiantutkimukseen rooli historiakulttuurissa.

Muut hankkeet tutkijat ovat väitöskirjatutkijat KM Mari Viita-aho ja FM Aleksi Marti, FT, dosentti Rami Mähkä sekä BA, MBA Martina Marti, joka kuratoi hankkeen taiteellisen osion. Viita-ahon väitöstutkimus koskee museoiden yhteiskunnallista toimijuutta, hankkeessamme Suomen tarina -näyttelyä. Aleksi Martin hanke tutkii maahanmuuttajataustaisten nuorten omaksumia historiallisia narratiiveja, ja sitä miten ne resonoivat suomalaisessa historiakulttuurissa vallitsevien narratiivien kanssa. Mähkän tutkimuskohteena ovat Suomi 100 -ohjelmasta rahoitetut fiktioelokuvat.

 

Kirjallisuutta:

Ahonen, Sirkka Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historiankirjoissa. Helsinki: Gaudeamus, 2017.

Berger, Stefan, The Past as History. National Identity and Historical Consciousness in Modern Europe Basingstoke: Palgrave Macmillan 2015.

Grever, Maria & Robbert-Jan Adriaansen, “Historical Culture: A Concept Revisited”, 73–89. Palgrave Handbook of Research in Historical Culture and Education. Edited by Mario Carretero, Stefan Berger & Maria Grever. London: Palgrave 2017.

de Groot, Jerome, Consuming History: Historian and Heritage in Contemporary Popular Culture. London and New York: Routledge, 2009.

Liu, J. H., Goldstein-Hawes, R., Hilton, D., Huang, L. L., Gastardo-Conaco, C., Dresler-Hawke, E., Kashima, Y., “Social representations of events and people in world history across 12 cultures.” Journal of Cross-Cultural Psychology, Vol. 36 No. 2, March 2005: 171-191

McCroen, David & Gayle McPherson. National days. Constructing and Mobilising National Identity. Basingstoke, New York: Palgrave Macmillan 2009.

Rüsen, Jörn, Historik. Theorie der Geschichtswissenschaft. Köln: Böhlau Verlag, 2013.

Sakki, Inari & Eemeli Hakoköngäs, “Celebrating nationhood: Negotiating nationhood and history in Finland’s centenary celebrations” Nations and Nationalism Volume 26, Issue 4, 2020: 864–882.

Torsti, Pilvi, Suomalaiset ja historia Helsinki: Gaudeamus, 2012.

 

 

 

 

 

 

No comments

Blogisarja: Itsensä tunnistaminen eli siirtomaavallan ominaisuudet pohjoisessa (Rinna Kullaa ja Janne Lahti)

  By

Suomi on tänä päivänä monikielinen ja monikulttuurinen maa, joka ruotsin kielen kautta liittyy osaksi pohjoismaista kieli- ja kulttuuriyhteisöä ja kolmen saamelaiskielen kautta osaksi Sápmia, Saamenmaata.  Unohdetuimman ylirajaisen identiteetin muodostaa kuitenkin venäjä, jonka puhujia nykyisin asuu Suomessa kuitenkin moninkertaisesti enemmän (yli 84 000) kuin saamelaiskielten (30 000) käyttäjiä koko Sápmissa (Suomessa tilastoitu 2008 puhujaa). Monikielisyys kertoo osaltaan Suomen historiallisesta asemasta rajaseutuna erilaisten kulttuurialueiden, kohtaamisten ja valtavaateiden risteyskohtana. Ajatus Suomesta kolonialistisena rajaseutuna näkyy niin Venäjän vallan aikaisessa asemassa kuin itsenäisyydenkin alkuvuosina. Siihen liittyy keskeisesti unohtaminen, itsensä tunnistamisen vaikeus.

Moninaiset ylirajaiset yhteydet on helppo usein unohtaa, koska tuntuu, että historiaamme on kirjoitettu suomeksi suomalaisten tutkijoiden parissa ja usein vielä kansallisvaltion linssien lävitse. Eritoten julkisessa historiakeskustelussa ja poliittisessa käytössä Suomi ja sen historia voidaan ymmärtää jotenkin historian antamana kehityskulkuna kohti homogeenistä kotia, kansallisvaltiota. Oman kielellisen moninaisuutemme suhteen äänettömyys kuuluu kulttuuriimme.

Yhteiset kielemme kuitenkin ovat luoneet osia yhteiskuntamme yhteisestä, jaetusta identiteetistä ja kielet ja niiden erilaiset äänteet ja aakkoset myös kauniisti jo itsessään kuvastavat Suomen historiaa. Kielet kertovat niistä teistä ja reiteistä, mistä Suomeen on saavuttu ja mistä suunnista valtaa on rakennettu tämän maan ylle. Ne raottavat siis vallan suuntia ja historiallisia kerrostumia. Saamelaiskielet esimerkiksi kuuluvat uralilaisten kielten kielikuntaan ja samaan kieliryhmään muun muassa suomalais-ugrilaisten ja suomalais-volgalaisten kielten kanssa. Siteet saamelaiskansojen sekä suomalaisten ja volgalaisten aikaisempien asukkaiden välillä ovat ohittamattomat. Monikulttuurinen Suomi on niin suomalainen kuin saamelainen, ruotsalainen kuin venäläinenkin.  Suomea ovat menneisyydessä johtaneet keskukset Tukholmasta ja Pietarista. Kielet ja äänteet kertovat jo itsessään meille näistä vallan syvistä ja monisyisistä virroista historiassamme. Nykypäivänä, kun liikutaan suurvaltojen ja kohtaamisten rajaseuduilla, ne ovat osa itsensä tunnistamisen historiallisten ulottuvuuksien jatkuvuutta.

Tämän päivän poliittisessa historian kirjoituksessa Suomen siteet Venäjään ovat usein paheksunnan ja eriäväisyyden määrittelemiä tutkimusaiheita. Vuoden 2020 aikana on Moskovan arkistoista vaadittu listoja stalinismin suomalaisuhreista, tai vuonna 2021 suomalaispoliitikot ovat vaatineet poliittisia muutoksia Venäjällä ja demokratiaa sen kansalaisille. Valta ja vaikutteet ovat virranneet ulos päin tai sitten valtaa historiassa on kuvattu katkaistuna valtioiden välillä. Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin. Tuolloin vallan virtaus oli monisuuntaista.

Venäjän keisarikunnan laivastoa Helsingissä vuonna 1917. Laivojen mastoissa keisarikunnan laivaston sinivalkoinen lippu. Kuva M.U.O Tarakanov. Historian kuvakokoelma HK19950308b:7, Museovirasto.

Venäjä oli kolonialistinen mannerimperiumi, joka liitti osakseen Suomen alueen ja rakensi tästä modernia valtiota. Samalla Suomi siirtyessään Tukholmalta Pietarin piiriin oli yksi kehittyneimmistä Venäjän Tsaarin alaisista alueista. Suomen kautta ja Suomen kanssa pääsi keskusteluun siitä, millainen uudistuneen Venäjän hallinnon ja yhteiskunnan tulisi olla. Suomi oli myös Tsaarin portti Eurooppaan tuolloin, kun tämän valta halusi eurooppalaistua. Tämän siirtomaavallan historian unohtamisessa ongelma on itsensä tunnistamisessa. Siteet Venäjään ovat tämän valtasiteen lisäksi myös pohjoisessa Saamenmaalla pysyvämmät ja tiiviimmät kuin poliittinen nykyhistoriamme kuvaa. Siteiden katkaisu pohjoisessa ei edes olisi mahdollista.

Itsensä tunnistaminen osana Venäjän monikansallista mannerimperiumia voi avata silmämme omaan siirtomaahistorian ulottuvuuteemme itsenäisyyden aikana, varsinkin kun nuo kaksi ovat suoraa jatkumoa toisilleen. Hieman yli kahdenkymmenen vuoden ajan Suomi hallitsi pohjoista aluelaajennusta, joka koettiin ja jota monin paikoin kohdeltiin Suomen siirtomaana. Kun briteillä oli Intia, niin meillä oli Petsamo, kuului aikakauden tumman huumorinen heitto. Tämä Jäämeren rantakaistale heijasteli sitä monikielistä ja -kulttuurista jatkumoa, jota Suomi oli saanut kokea Venäjän imperiumin rajaseutuna.

Suomalainen ”sivistys” modernisoi Petsamoa, esimerkiksi yhdistämällä alueen Jäämeren tien kautta muuhun maahan. Kuva Sakari Pälsi, vuodelta 1929. Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma, SUK317:2, Museovirasto.

Pohjoisen siteet olivat voimakkaat. Petsamossa kohtasivat kolttasaamelaiset, norjalaiset, karjalaiset, venäläiset ja suomalaiset. Tästä rajaseudusta suomalaiset pyrkivät tekemään oman kotiseutunsa. He yrittivät tehdä sitä vahvistamalla suomen kielen asemaa alueella, suomalaistamalla sen muut asukkaat ja asuttamalla alueen suomalaisilla uudisasukkailla. Yrityksistä huolimatta Suomen lyhyt siirtomaakausi ei poispyyhkinyt paikallisia identiteettejä tai estänyt eri lailla itsensä identifioivien ihmisten kohtaamisia. Kielien moninaisuus pysyi elossa.

Petsamon suomalaisen kauden ensimmäinen kesä oli 100 vuotta sitten. Mutta nykysuomessa Petsamo on unohdettu julkisessa historiakeskustelussamme. Sen sijaan, että pyrkisimme tunnistamaan kohtaamisiamme ja monikulttuurisia juuriamme Petsamon siirtomaavallan kautta, olemme haudanneet Petsamon tarinan kansallisen historiamme marginaaleihin. Tähän meillä ei ole varaa yhä monietnisemmässä Suomessa ja globaalissa maailmassa. Maailmalla puretaan tällä hetkellä siirtomaavaltojen historiaa uudelleen, ikään kuin toisella dekolonisaation aallolla, joka kohdistuu tietoon ja identiteettiin. Se näkyy protesteina kaduilla ja patsaiden kaatamisina. Tässä kontekstissa on tärkeä tuntea Suomen historiankin osuus.

Pohjoisen laaja tila houkutteli suomalaisia uudisasukkaita ja inspiroi niin tiedemiehiä kuin taitelijoita. Panoraama Petsamosta: Kaulatunturin rinteeltä Kuotsjärvelle vuonna 1934. Kuva Erkki Mikkola, Kansatieteen kuvakokoelma, KK5065:7.34B, Museovirasto.

Meillä on rikas siirtomaamenneisyys sekä Venäjän monikansallisessa imperiumissa että monikulttuurisessa pohjoisen valloituksessa. Suomen historiaan kuuluu ulottuvuus kolonialismin ristipaineissa olevana rajaseutuna. On hyvä kyseenalaistaa kansallisen historian tarinaa, katsoa sitä eri näkökulmista ja olla luomatta jyrkkiä lokerointeja tai raja-aitoja kansakunnan ”sisäisen” ja ”ulkoisen” historian välille. Rajat ovat kuitenkin ovia, jotka vain esittävät olevansa seiniä, ja niistä ovista kulkee solkenaan ajatuksia, vaikutteita ja ihmisiä.

 

Rinna Kullaa on globaalihistorioitsija ja apulaisprofessori Tampereen yliopistossa. Hän johtaa nelivuotista Suomen akatemian rahoittamaa tutkimushanketta nimeltä Liittoutuneiden vai sitoutumattomien ulkopolitiikkaa? Sodanjälkeisen Euroopan historia muiden kuin hallitsevien valtojen näkökulmasta 1945–2011. (NONHEGFP). www.hegemnon.eu Kullaan viimeisin julkaisu on tutkimusartikkeli ”The Soviet Union’s Global Ports and Flexible Web-like Naval Strategy: Case studies of Antsiranana and Tivat”  (International Journal of Maritime History 33 (1) 2021; 209-231)
FT Janne Lahti on yleisen historian dosentti ja Akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Lahden tutkimus- ja opetustyössä korostuvat globaalihistoria, asutuskolonialismi, rajaseudut, Yhdysvaltain länsi sekä Saksan ja Pohjoismaiden kolonialismi. Hän on julkaissut kuusi kirjaa kansainvälisesti, viimeisimpänä German and United States Colonialism in a Connected World: Entangled Empires (Palgrave, 2021).

 

Kirjallisuuslista

Hosking, Geoffrey. Russia, People and Empire, 1552-1917. Cambridge: Harvard University Press, 1997.

Kappeler, Andreas. Russland als Vielvölkerreich: Entstehung, Geschichte, Zerfall. Muenchen: C. H. Beck, 1992

Kullaa, Rinna ja Janne Lahti, toim. ”Kolonialismi ja Suomi” teemanumero, Historiallinen Aikakauskirja 104.4 (2020).

Kullaa, Rinna, Janne Lahti ja Sami Lakomäki, toim. Suomen rajaseutujen kolonialismi. Helsinki: Gaudeamus, tulossa.

Lahti, Janne. ”Settler Colonial Eyes: Finnish Travel Writers and the Colonization of Petsamo.” Teoksessa Leila Koivunen, Raita Merivirta, & Timo Särkkä, toim., Finnish Colonial Encounters. From Anti-Imperialism to Cultural Colonialism and Complicity. London: Palgrave, 2021.

Lehtola, Veli-Pekka. Rajamaan identiteetti: Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: SKS, 1997.

Lehtola, Veli-Pekka. Saamelaiset suomalaiset: kohtaamisia 1896-1953. Helsinki: SKS, 2012.

Lähteenmäki, Maria. Jälkiä lumessa: arktisen Suomen pitkä historia. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2017.

Nyyssönen, Jukka. ”Sami Counter-Narratives of Colonial Finland. Articulation, Reception and the Boundaries of the Politically Possible.” Acta Borealia 30:1 (2013), 101-121.

Onnela, Samuli, & Jouko Vahtola, toim. Turjanmeren maa: Petsamon historia 1920-1944. Rovaniemi: Petsamo-seura, 1999.

Petsamo 1920-1944: Suomi Jäämeren rannalla. Espoo: The Regional Museum of Lapland, 2018.

Slezkine, Yuri. Arctic Mirrors. Russia and the Small Peoples of the North. Ithaca. Cornell University Press, 1994.

Väestö kielen mukaan tilasto 2020-

http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html#V%C3%A4est%C3%B6%20kielen%20mukaan%2031.12.