Blogisarja: Häpeän historia vai menestystarina – Vanhoista vastauksista uusiin kysymyksiin (Saara Matala)

Ylen tilaama dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi nosti lähimenneisyyden uuden vuoden puheenaiheeksi. Kirjailija Jari Tervon, käsikirjoittaja Marjo Vilkon, ja tuotannon ammattitaito näkyi katsojaluvuissa. Selkeä asetelma, idän ja lännen, kommunismin ja liberaalidemokratian, totuuden ja valheen vastakkainasettelu yhdistettynä graafisesti näyttävään kerrontaan ja monipuolisiin haastatteluihin saivat ihmiset vaihtamaan joululomien James Bond -elokuvista dokumenttiin. Ilman suoraa viittausta, Tervo tiivistää sarjan perusteeman Helsingin Sanomissa 16.1 julkaistussa kolumnissaan: Kylmän sodan sopeutuminen oli häpeän historiaa, Suomen menestystarina alkoi vasta YYA-sopimuksen loppumisesta 1992. Historioitsijat ovat kommentoineet sarjan häpeänarratiivin ongelmia ahkerasti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun lopussa toi sodan takaisin Eurooppaan. Se oli räjähdys, jonka valossa Suomen suhde Venäjään on tullut uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Tarkastelen seuraavassa sarjassa esitettyä kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta oman alani, talouden, teollisuuden ja tekniikan historian näkökulmasta.
Väitöstutkimukseni lähtökohta tiivistyi sitaattiin brittilehdistöstä ”Finlandisation of Shipbuilding”. Suomen laivanrakennusteollisuuden historiaa ympäröi kylmän sodan ristiriitainen perintö: Häpeä Neuvostoliiton myötäilystä, ylpeys teollisuuden ja talouden kehityksestä. Päästäksemme eteenpäin ristiriidan selvittämisessä, naseva vastakkainasettelu menestyksen ja häpeällisen myöntyvyyden välillä ei auta. Sen sijaan meidän on tutkittava Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen sellaisena kuin se oli, monimutkaisena ja monitahoisena, usein merkittävänä, harvoin keskeisimpänä.

Dokumentissa kylmän sodan vaikutusta Suomen teollisuuteen ja talouteen esitetään anekdootteina. Sotakorvaukset käsitellään nöyryytyksen kautta, laivanrakennusta helppona rahana ja Neuvostoliiton markkinoita huonolaatuisen tavaran kaatopaikkana. Hyvä taustatoimitus on vähintään selaillut uudempaa kirjallisuutta, mutta tutkimus jää Tervon painokkaan äänen varjoon:
”Idänkauppa on osoittautunut Suomelle uskomattoman edulliseksi. Neuvostoliiton valtaville markkinoille saa myytyä lähes kaikkea, jäänmurtajista kävelykenkiin ja tehtaista pursotettavaan juustoon. Sitä Neuvostoliitossa käytetään parranajoon. Kilpailu on olematonta.”
Uudella aineistolla palataan vanhoihin legendoihin.

Kritisointi on helppoa, mutta miten sitten Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja teollisia suhteita kylmän sodan aikana kannattaisi käsitellä?
Ensimmäinen askel eteenpäin on ymmärtää, mitä kylmä sota oli: geopoliittinen ja ideologinen konflikti, mutta myös kilpailu kahden talousjärjestelmän välillä.
Strategisten teknologioiden kehitys, erityisesti ydinaseet ja ohjukset, muokkasivat ratkaisevasti voimatasapainoa ja sodan luonnetta. Taloudellisen sodankäynnin muodot olivat keskeisiä pyrkimyksissä heikentää vastustajaa ja vahvistaa liittolaisia. Teknologiset voimannäytöt eivät kuitenkaan olleet pelkästään sotilaallisia. Koirien ja apinoiden lennättäminen avaruuteen olivat keino lujittaa hallinnon legitimiteettiä, luoda kuvaa modernista yhteiskunnasta ja kilpailla kapitalismin ja sosialismin puolesta kansojen sydämistä ja sieluista. Kylmää sotaa leimannut vastakkainasettelu monenkeskisen markkinatalouden ja keskusjohtoisen suunnitelmatalouden välillä oli puolestaan keskeinen elementti Suomen idänkaupan instituutioiden ja käytäntöjen muotoutumisessa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa kauppa ja teknologia politisoituivat suhteessa näihin kaikkiin, mutta ei samassa suhteessa kaiken aikaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen metalliteollisuuden kapasiteettiä kasvattavat kauppasopimukset olivat heti sodan jälkeen yksi keino, jolla pyrittiin varmistamaan Suomen johdon kuuntelevan Moskovaa herkällä korvalla. Suomalaiset eivät olleet tietämättömiä taloudellisen riippuvuuden riskeistä, mutta vaakakupissa painoivat myös teollisuuden työpaikat, jotka tarjosivat taloudellista vakautta maalta kaupunkeihin muuttaville työmiehille.

Naapurimaan taloudellisten ja teknologisten tarpeiden lisäksi suomalaiset ymmärsivät myös suurvallan ideologisen herkän hipiän vaatimukset. Tieteellis-teknillisen yhteistyön puitteissa tarjottiin Neuvostoliitolle tilaisuus saada lännestä referenssiprojekteja ja siinä samalla kehittää ja myydä suomalaista teknologiaa.

Loviisan ydinvoimala, joka dokumentissa esitetään suomettumista säteilevänä monumenttina, yhdisti valmistuessaan suomalais-neuvostoliittolaiseen yhteistyöhön länsisaksalaista ja amerikkalaista tekniikkaa ja antoi suomalaisille mahdollisuuden kehittää kotimaista ydintekniikan osaamista. Projekti syntyi maiden välisistä riippuvuuksista, osin lisäsi niitä, osin vähensi. Verkottuneessa maailmassa ylirajaisista riippuvuuksista ei ole mahdollista päästä eroon. Historiantutkimus antaa välineitä näiden riippuvuuksien ja niiden vaikutusten analysointiin pitkällä aikavälillä.

Bilateraalinen clearingkauppajärjestelmä ja siihen liittyvät korporatiiviset neuvottelukomiteat kehittyivät välittämään suomalaisten yritysten ja Neuvostoliiton suunnitelmatalouden intressejä. Hallitustenväliset komiteat tarjosivat suomalaisille suoran linjan Neuvostoliiton suunnitelmatalouden rattaisiin ja näitä yhteyksiä voitiin hyödyntää pitkäjänteisten toimitussuhteiden luomiseen. Clearingille tyypilliset käteismaksut olivat puolestaan elintärkeitä investointituotteiden viejille aikana, jolloin rahoitusmarkkinat olivat Suomessa säädellyt ja Neuvostoliitto suhtautui velkaantumiseen epäluuloisesti.

Siksi, kun Kekkonen joi viiniä Stalinin kanssa kauppaneuvotteluiden jatkoilla, kyytipoikana saattoi olla henkilökohtaista opportunismia ja suomettumisen piirteitä. Pöydällä olivat kuitenkin myös strategisen luottamuksen osoittaminen ja geopoliittinen vakaus, kotimainen työllisyys ja yhteiskuntarauha, telakoiden kehitys ja pyrkimys monipuolistaa teollisuusrakennetta sekä Suomen rahoitusmarkkinoiden kyvyttömyys rahoittaa laajamittaista vientiä. Historiassa mikään, kaikkein vähiten valtioiden välisissä suhteissa, ei koskaan tapahdu vain yhdestä syystä.

Toiseksi, on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota jatkuvuuksiin ja muutoksiin, koska juuri ne ovat nykyisen todellisuutemme perusta. Dokumenttisarja esittää kylmän sodan vuosikymmenet historiasta irrallisena ajanjaksona, jota hallitsi tasaharmaa suomettumisen varjo. ”Muistot, vain muistot jäljelle jää,” lauletaan tunnuslaulussakin. Näitä muistoja ja niiden herättämiä tunteita on syytäkin tutkia, mutta talous- ja teollisuushistorian näkökulmasta henkilökohtaiset muistot haalistuvat ensin. Jäljelle jää Hietalahden telakkahalli, Porvoon öljyjalostamo ja suomalaisen juuston maine Pietarissa.

Myös Neuvostoliiton kauppa on asetettava perspektiiviin. Suomen viennistä suurin osa suuntautui koko ajan länteen, Neuvostoliitto kattoi Suomen ulkomaankaupasta noin viidenneksen. Siinä missä lännen 80 prosentin vientiosuus muodosti perustan EU-jäsenyydelle, idän viidennes kerrannaisvaikutuksineen muokkasi merkittävästi Suomen meriklusterin tai polttoaineenjalostuksen kehityssuuntia. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi voinut kehittyä ilman idänkauppaa. Kysymys on siitä, että idänkauppa oli osa sitä historiaa, joka toteutui. Ilman tätä historiaa osa Suomen nykyisestä teollisuudesta jää tyhjän perinnön päälle.

Kolmanneksi tulisi muistaa, että kaikki Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ei johtunut suomettumisesta. Maantieteellinen läheisyys, yhteinen historia ja toisiaan täydentävä tuotantorakenne olisivat tukeneet taloudellisen vaihdon jatkumista sodan jälkeen ilman YYA-sopimustakin. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin ja mitä kautta kylmän sodan politiikka vaikutti kaupan rakenteeseen, kannattavuuteen ja tasoon.

Kannattaa kuunnella tarkasti pitkän linjan tutkijan Inkeri Hirvensalon rauhallisia kommentteja. Idänkaupan hinnat olivat keskimäärin hieman markkinahintoja korkeammat. Omassa tutkimuksessani laivanrakennuksesta kilpailua vähensi Neuvostoliiton ulkomaankaupan byrokratia sekä Suomen keskittyminen erikoislaivojen marginaaliin. 1970-luvun jälkeen Suomelle tärkeissä segmenteissä hintaeroa idän markkinoiden ja maailmankaupan keskihintojen välillä kasvatti lisäksi rahtilaivojen maailmanmarkkinoiden ylikapasiteetti ja kysynnän romahtaminen.

Koko taloudellisen yhteistyön lakaiseminen suomettumisen maton alle piilottaa yritysten keskeisimmän motiivin – kapitalistisen voitontavoittelun.
Neljänneksi, sopeutuminen ei ole valheen synonyymi kuten dokumentissa annetaan ymmärtää, vaan pienelle, vientivetoiselle maalle kaupankäynnin edellytys.
Kylmän sodan aikana suomalaiset yritykset olivat sopeutuneet venäläisiin standardeihin, monimutkaiseen neuvostobyrokratiaan ja suunnitelmatalouden kysyntärakenteeseen. Kahdenvälisen idänkaupan nopea alasajo oli shokki, josta osa selvisi huonommin, osa paremmin. Parhaimmillaan suomettumisen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi politiikan vaikutusta taloudelliseen päätöksentekoon tai yritystoiminnan sopeutumista markkinoiden muutokseen. Idänkaupan lopun konkurssit eivät olleet suomettumisen aiheuttama erikoistapaus, vaan raunioista nousee kiinnostavampi kysymys: miten politiikka vaikuttaa kaupankäynnin mahdollisuuksiin? Miksi yritysstrategioiden muutos on niin vaikeaa? Tällaisesta tutkimuksesta voisi olla kiinnostunut Brexitin jälkeinen brittitalous tai energiasiirtymän kanssa kipuileva kuljetusala.
Sarjan ainoa konkreettinen kauppaa koskeva esimerkki oli Rauma-Repolan kuuluisat sukelluspallot. Sukelluspalloihin tiivistyy toimintatrillerin ainekset: salaisuuksia merenpohjassa, ennennäkemätöntä huipputeknologiaa, CIA:n painostusta. Silloinkin, kun historiaa kuvataan vain yhdestä suunnasta, näkökulma tulisi valaista niin ettei se vääristy. Sukelluspallot ovat ansiokas esimerkki suomalaisten insinööritaidon historiasta, Rauma-Repolan tuotekehityksen laadusta ja Lokomon metallurgisesta osaamisesta. Pallot eivät kuitenkaan millään tavalla olleet edustava esimerkki Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan ongelmista. Yli tuhannesta Suomen Neuvostoliittoon toimittamasta laivasta vain kourallinen joutui lännen vientikieltojärjestelmän hampaisiin. Tämänkin konfliktin merkittävin seuraus oli suomalaisten yritysten sopeutuminen tiiviimmin lännen, ei idän, vientivalvontajärjestelmän piiriin.

Kylmän sodan teknologiayhteistyö ei ollut elokuvaa. Melkein kaikilla melkein kaikissa tilanteissa oli enemmän voitettavaa neuvottelupöydän kompromisseissa kuin avoimissa konflikteissa. Jälkikäteen näistä kompromisseista kannattaa keskustella, mutta yhteistyön yksiselitteinen tuomitseminen sulkee silmät taloudellisen ja tekniikan kehityksen pitkäaikaisilta vaikutuksilta.

Ukrainassa nyt käytävä sota ei ole kylmää. Akuutissa sotatilassa huomio keskittyy sanktioihin ja taloudellisiin sidoksiin. Kylmän sodan historia auttaa ymmärtämään miksi sanktiot niin harvoin toimivat, miksi riippuvuuksia syntyy ja miten niitä on yritetty hallita. Tämä avaa tärkeämpiä kysymyksiä kuin väittelyn siitä, oliko Suomen kylmä sota häpeän historiaa vai alkoiko menestys vasta eräänä maanantaina 1992. Kylmä sota ja suomettumisen spektri ovat osa Suomen taloudellisen ja teollisen kehityksen historiaa – hyvässä, pahassa ja monimutkaisena.

Saara Matala
Chalmers Tekniska Högskolan, Göteborg, Ruotsi. matala@chalmers.se

Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.